Kirjailijan häiriöklinikka jatkaa yskähtelevää taivaltaan toisessa osoitteessa. Tästä napista

voit lisätä blogin suosikkiesi joukkoon.

Kyllästyin lopullisesti Vuodatukseen ja siirsin luuni Bloggeriin. Pistin sinnekin pystyyn Kirjailijan häiriöklinikan, koska olen mielikuvitukseton, enkä pysty keksimään parempaa nimeä. Pistin blogin Blogilistallekin ja vasta sitten tuli mieleen, että oisko sen saanut pistettyä sinne tämän entisen tilalle, sen sijaan että siellä nyt tyhmästi pyörii kaksi saman nimistä blogia. Kaikki ovat tervetulleita tutustumaan uuteen nettikotiini.

Käytän tämän päivän apurahahakemuksen tekemiseen. Anon Taiteen keskustoimikunnalta 1,3 ja 5 vuotista apurahaa, kuten sadat muutkin kirjoja kyhäävät tekevät näinä päivinä. Tajusin, että olen kirjoittanut kirjoja 15 vuotta, ollut koko tuon ajan päätoiminen kirjailija ja siitä 13 vuotta Kirjailijaliiton jäsen, enkä ole kertaakaan saanut työskentelyapurahaa.

Jos joku olisi tiennyt kertoa silloin kun odotin ensimmäisen kirjani ilmestymistä, kuinka vähän tulisin urani aikana saamaan taloudellista ja henkistä tukea kirjailijantyöhöni, olisin todennäköisesti masentunut ja lopettanut heti alkuun. Kuten monet tekevätkin huomatessaan, etteivät asiat suju kuten unelmissa.

Toisaalta jos joku olisi tiennyt kertoa silloin kun olin nuori ja eksyksissä, että tulen elättämään itseni kirjoittamalla ja opettamalla kirjoittamista, olisin ollut hämmästyksissäni ja ikionnellinen. Olisin pitänyt itseäni hämmästyttävän etuoikeutettuna. Olen kuitenkin saanut tehdä työtä, jolla on itselleni ollut suuri positiivinen merkitys, vaikka sen merkitys muille on jäänyt vähäisemmäksi kuin joskus toivoin. En ole rikastunut, mutta en kärsinyt myöskään puutetta. Sosiaaliturvani on olematon, eikä eläketurvasta voi puhua, mutta onko maailmassa oikeasti mitään turvaa kenelläkään, ainakaan siinä mielessä että omaisuus sen voisi taata. Kysymys on enemmänkin turvallisuuden harhasta, jonka vallassa ihmiset elävät.

"Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?"

 

Lisäyksenä lukuohje: Tuntematon kollegani on ärsyyntynyt ruikutuksestani (ks. kommentit). Siksi haluan painottaa, ettei postaukseni tarkoitus ole ensi sijassa valittaa mahdollista kaltoinkohtelua mitä tulee apurahojen jakoon, vaan prosessoida niitä nolouden ja häpeän tunteita, joita jatkuva ilman jääminen aiheuttaa. Runoilijapoika julkaisi taannoin esseekokoelman, jossa puhuttiin millaista on jäädä ilman seksiä. Myös muunlainen ilman jääminen voi aiheuttaa huonommuuden ja häpeän tunteita, jotka on prosessoitava ja sulatettava, mikäli haluaa jatkaa elämäänsä epäonnistumisten rampauttamatta.

 

 

Istun tuolilla.

Kun lähden, en ota tuolia mukaan.

Lopulta kaikki jää tänne

ja vain pimeä aine ottaa minut vastaan.

Me luulemme tietävämme maailmankaikkeudesta kaiken

mutta mitä on pimeä energia?

Entä jos se onkin valoa

jota ihminen ei voi kestää.

Runotorstain haaste: Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva
elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme
välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme
emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:"

 

Selitystä. En oikeastaan ymmärtänyt, mitä tuossa haastetekstissä sanotaan. Ehkä sitä ei kuulukaan ymmärtää.

 

Yhtenä aamuna heräsin kuvataiteilijana.

Vessanovi kaipasi piristystä.

Tajusin että aatamin ja eevan paratiisista karkottaminen

piti maalata oveen

ja takiainen viitoittaisi heidän tietään.

Lähdin kauppaan ostamaan taiteilijatarvikkeita.

Maalaan vessan oven, sanoin myyjälle.

Olet väärässä, hän sanoi, ei vessan ovea maalata taiteilijatarvikkeilla.

Hämmennyin ja ostin askarteluvärit.

Maalaaminen oli vaikeaa.

Ymmärsin, että tarvitaan muutakin kuin visio.

Pieni määrä taitoa ei olisi pahitteeksi.

Tänään mies kuitenkin pisti vessan oven paikoilleen mutisematta.

Minua naurattaa.

 

 

 

 

 

Runotorstain haaste