Kustannustoimittajat ovat kuulemma ammattikunta, joiden työpanosta ei riittävästi arvosteta. He eivät saa kiitosta työstään, eivät ainakaan Suomessa. No sehän on ikävää, jos niin on, itselleni kustannustoimittaja on tärkeä ihminen. Kustannustoimittaja on tärkeä, koska hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa voin keskustella kirjastani silloin kun se on vasta tekeillä. Olen kyllä yrittänyt löytää salonkikriitikon, jollaisia tiedän minua onnekkaammilla kirjailijoilla olevan, mutta toistaiseksi en ole onnistunut hankkeessani. On nimittäin äärettömän vaativa homma lukea toisen tekstiä sillä tavalla paneutuen, että osaa sanoa siitä jotain syvällisempää, kuin joo ihan kiva, joten ihan helpolla ihmiset eivät sellaiseen hommaan ryhdy. 

Sitä ei myöskään pysty ottamaan kriittisiä kommentteja vastaan keneltä tahansa. Mutta hyvältä kustannustoimittajalta niitä ottaa ihan mielellään vastaan, koska tajuaa, että meillä kummallakin on sama päämäärä, eli tehdä tästä kirjasta mahdollisimman hyvä. Auttaa sitä syntymään sellaiseksi kuin sen on tarkoitus tulla. Hyvä kustannustoimittaja uskoo minuun ja luottaa, ettei hänen tarvitse paapoa minua, vaan hän voi sanoa suoraan mitä ajattelee. Hän myös hyväksyy sen, että punnitsen hänen sanottavansa ja otan opiksi soveltuvissa määrin.

Sitä olen miettinyt, että onkohan muille kirjailijoille yhtä tuskallista olla yksin oman syntymässä olevan kirjansa kanssa, kuin minulla. Minulla on kova halu puhua keskeneräisen kirjani maailmasta ihmisten kanssa, mutta miten voisin puhua siitä, kun maailmaa ei vielä ole muualla kuin omassa päässäni. Toisaalta tietenkin pelottaa myös tuo vanha viisaus, että keskeneräisistä töistä ei pitäisi koskaan puhua. Mutta kustannustoimittajan kanssa ei tarvitse välittää tällaisesta. Hänen kanssaan kuuluukin puhua keskeneräisestä työstä. Tosin olen tietenkin kirjoittanut käsikirjoitukseni pariinkin otteeseen siihen mennessä kun lähetän sen luettavaksi, että ei se siinä mielessä niin kauhean keskeneräinen ole. Mutta prosessi on kuin kuitenkin siinä vaiheessa vielä meneillään ja olen valmis tekemään käsikirjoitukseeni muutoksia.

Yksi kirjoittamisen paradokseista kohdallani onkin, että minulle kirjoittaminen on mitä suurimmassa määrin pyrkimystä vuorovaikutukseen. Kirjoitan, koska haluan kertoa ihmisille jotain. Ja haluaisin tietää, mitä he kirjoittamastani ajattelevat. Mutta siinä vaiheessa kun kirja on valmis ja se tulee kauppoihin ja sitä hankitaan kirjastoihin ja ihmiset alkavat lukea sitä, minä kirjoitan jo seuraavaa ja olen karistanut tämän edellisen kirjan mielestäni. Se ei enää kovinkaan paljon kiinnosta minua. Minä en siis koskaan oikeastaan kohtaa lukijani kanssa, en ainakaan sillä tavalla kuin kirjoittaessani toivon. Mutta kustannustoimittajani kanssa minä kohtaan. Hän tuntee minun kirjani maailman ennen kuin kirjaa on olemassa. Hän tuntee ne ihmiset joita kirjassani vihaan ja rakastan ja me voimme keskustella siitä. Se on todella huojentavaa, joten kiitän nyt tässä kaikkia kustannustoimittajiani joita minulla on tähän mennessä ehtinyt olla jo useita. Toivottavasti niitä ei ole useita siksi että olisivat väsyneet minuun. No ei kai sentään.