Olen lukenut Rilkeä. Hiljainen taiteen sisin ei avaudu yhtä vaivattomasti kuin Kirjeitä nuorelle runoilijalle aikoinaan. Onko tämä kirja puheenparreltaan koukeroisempi, vai onko minusta tullut vähemmän vastaanottavainen Rilken viisauksille? En ollut ollenkaan varautunut siihen, että Rilken kannanotot alkaisivat ärsyttää, mutta niinpä tässä nyt uhkaa käydä. Ja minä kun lainasin kirjastosta kaikki Rilken kirjat ja ajattelin lukea ne pötköön.

No siis yllättäen tässä kirjassa alkoi ärsyttää se holhoava sävy, jolla hän kirjoittaa naisille.  Ja mitä hän tarkoittaa kirjoittaessaan vaimolleen: "Hieman toinen juttu on nainen ja hänen myötätuntonsa. Ja kolmas se yhdistelmä, että nainen on taiteilija. Voi, se onkin aivan uusi kysymys, joka ahdistaa heti kun siihen jalallaankaan astuu. Mutta ei siitä sen enempää." Kirje jossa Rilke kieltäytyy kirjoittamasta esipuhetta Nora Purtscher-Wydenbrukin runokirjaan on koukeroisuudessaan hupaisa, eikä minulle kahden lukemiskerran jälkeen vielä täysin selvinnyt, miksi Rilke kieltäytyi. Halpahintaista julkisuutta piti varoa, flirttailua, jolla tuotanto saadaan pysymään pintakuohussa mukana, koska huomionherättämisen halu tuhoaa kaiken toden ja vilpittömän. Mutta kumpaa Rilke suojeli, Noraa vai itseään? Jollekin Rilken tuntijalle vastaus olisi tietenkin itsestään selvä ja valkenisi ehkä minullekin jos jossain vaiheessa jaksan lukea kirjeen vielä uudestaan.

Mutta tietenkin Rilke on aikansa mies ja teen hänelle vääryyttä kun luen häntä naisena. Häntä pitäisi lukea sukupuolineutraalisti, koska hänen aikanaan oli vielä aika itsestään selvää että nainen keskittyi hoivaamaan ja rakastamaan ja miehet sitten keskittyivät esimerkiksi taiteeseen. Tästä hän eräässä kirjeessäänkin puhuu. Niinhän se paljolti vielä Rilken aikaan oli, joten teen väärin jos vaadin, että hänen olisi pitänyt olla aikaansa edellä.

Kyllä Rilke minua puhutteleekin. Taide on Rilken mukaan omantunnon asia, omatunto on aina mittakeppi. Kritiikki ei sitä ole, eivät liioin liehittelyt tai torjumiset. Taide ei ole pieni valikoiva otos maailmasta vaan maailman muuttamista, loputonta muuntamista kohti hyvää. "Kun taiteilija on löytänyt työnsä omimman ja elävimmän ytimen, mikään ei ole hänelle tärkeämpää kuin pysyttäytyä tuossa keskuksessa, olla irtoamatta siitä (joka on samalla hänen luontonsa ja hänen maailmansa syvin sisin). Hänen paikkansa ei ole koskaan, ei edes hetken vertaa, katselijan ja arvostelijain vierellä."

Tuo viimeinen lainaus vaikutti. En huomannut vaikutusta heti, mutta illalla kun aloin puhua asiasta aloin yhtäkkiä itkeä. Tajusin nimittäin, etten ole löytänyt työni ominta ja elävintä ydintä. Minulla on kyllä aavistus siitä, tiedän mihin suuntaan haluaisin edetä, mutta on kaikenlaisia käytännön asioita (no, siis rahahuolia) jotka hidastavat etenemistäni. Mutta ehkä tämä on minun tapani. Edetä hitaasti ja kengät hiertäen. Ehkä hitauden kivusta jalostuu jotain, tai sitten ei, mutta silläkään ei taida olla niin väliä. 

Tuo Rilken ajatus, ettei taiteilijan pidä välittää sen paremmin liehittelystä kuin torjumisistakaan on aivan vaistonvaraisesti tullut sisäiseksi huoneentaulukseni. Tietenkin torjumisista on paljon helpompi olla välittämättä kuin liehittelyistä, siis minun. Tosin se kyllä koettelee, että yrittää pysyä hyvissä sydämellisissä väleissä ihmisen kanssa joka torjunut minun kirjani. Siitä on kokemusta ja kyllä se on onnistunut. Mutta niin pitkälle pyhityksessä en ole päässyt, ettenkö välillä pohtisi asiaa. Kiinnostaisikin tietää, millä tavalla kirjailijat suhtautuvat ystäviin ja sukulaisiin, jotka sanovat, etteivät jaksa eivätkä viitsi lukea hänen kirjojaan, koska heidän aikansa on niin kallista ja he lukevat vain korkeatasoista kirjallisuutta, klassikkoja mielellään.