Lapsille ja nuorille kirjoittavana ihmisenä minua kiinnosti Atte Oksasen kirjoitus tämän päivän Turun sanomissa. Hän esitteli Eriarvoinen lapsuus, vertaileva tutkimus Pohjoismaissa -projektin tuloksia.

Tuloksissa ei varsinaisesti ollut mitään yllättävää, ellei sitten yllättävänä pidä sitä että oma ennakkokäsitykseni sai vahvistusta. Suomalaiset lapset ovat masentuneempia, itsetuhoisempia, yksinäisempiä ja lopettavat leikkimisen varhaisemmin ja saavat aikuisilta vähemmän tukea kuin lapset Ruotsissa ja Norjassa.

Suomalaiset tytöt ovat murheellisia ja pojat väkivaltaisia. Tytöt inhoavat ulkonäköään, pojat haluavat satuttaa muita. 10-13-vuotiaista pojista yli puolet kertoo haluavansa silloin tällöin satuttaa muita. Siis tämän tutkimuksen mukaan. Suomessa kärsitään kiusaamisesta enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa. Sekä tytöt että pojat kärsivät kiusaamisesta, mutta kiusaajat ovat pääsääntöisesti poikia. Tämä oli  hämmästyttävä tieto, varsinkin koska eilen olin puhumassa omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja kun pistin opiskelijat kirjoittamaan menneisyytensä hirviöistä siellä syntyi varsin puistattavia tyttöhirviöiden kuvauksia.

Tutkimuksen mukaan 12-13 -vuotiaat pojat esittävät itsensä voittajina ja väkivallanhalut kasvavat ylimielisen itsevarmuuden mukana. 

Suomalaisilla lapsilla on etäiset suhteet aikuisiin, siis vanhempiin, isovanhempiin, opettajiin. Lapsista suuri osa elää sosiaalisessa tyhjiössä joka antaa markkinoille tilaisuuden. Epävarma ihminen on helppo saada kuluttamaan. Leikkimisen lopettaneilla lapsilla on enemmän itsetuhoajatuksia ja ulkonäkömurheita kuin muilla.

Kirjoituksensa Atte päättää niinikään itsestäänselvyyteen, joka kuitenkin sietää tulla tässäkin toistetuksi. Nimittäin eihän se asia tavallaan sitten voi olla itsestäänselvä kun niin monet eivät osaa sitä elämässä toteuttaa. Projektin tuloksena joka tapauksessa on, että hyvinvointi löytyy ihmisten välisistä suhteista.  "Rakkaus näkyy vähäisenä masennuksena."

Lastenkirjojen kirjoittaminen on minun tapani välittää. Välillä tunnen syyllisyyttä, koska en anna kirjojeni henkilöiden tuhoutua. Synkkien kirjojen kirjoittaminen tuntuisi eräänlaiselta kansalaisvelvollisuudelta tai ainakin se olisi syvällisempää, osoittaisi että olen ajatteleva ihminen joka kärsin syvästi maailman turmeltuneisuudesta. Nimenomaan aikuiset haluavat huomauttaa minulle, ettei lasten elämä välttämättä ole niin hauskaa kuin kirjoissani esitän. Ikään kuin en sitä tietäisi. Nuoret lukijat itse eivät onneksi tunnu vaativan päähenkilöiden viiltelyitsemurhia. Tai ne jotka vaativat eivät lue kirjojani.

Joskus tuntuu, että se mikä pätee näihin lapsiin, pätee myös minuun itseeni. Suomi on etäisten suhteiden maa ja minullakin on liian vähän merkityksellisiä ihmiskontakteja. Aika monella aikuisella on. Pintapuolisetkin kontaktit ovat tietysti parempi asia kuin ei kontakteja lainkaan, näin olen ainakin alkanut ajatella. Olen tullut siihen ikään että jopa taloyhtiön kokous on kiinnostava häppening ja siellä voi saavuttaa pienen häivähdyksen yhteisöllisyydestä, jos ei vaadi niin paljon. Yleensäkin olen alkanut ajatella ettei ehkä kannattaisi vaatia niin paljon muilta. Voisi ehkä enemmän miettiä, että voisiko sitä tehdä jotain muiden hyväksi, olla vaikka jollekin läsnä, jos tarve vaatii.