Kävin eilen hakemassa postista uuden lastenkirjani tekijänkappaleet. Ne painoivat kuusi ja puoli kiloa. Kannoin ne kotiin kainalossa. Jätin paketin keittiön pöydälle ja ryntäsin jatkamaan Lääkärisarjaa jonka olen luvannut saada valmiiksi huhtikuun puoliväliin mennessä. Ongelmana on, ettei sen kirjoittaminen kiinnostaisi. Saadakseni vähän virikettä päätin käyttää näkökulmatekniikkaa, vaikka yleensä kirjoitan minämuodossa. Ja nyt minulla on sitten ongelmia sen tekniikkani kanssa. Näkökulmatekniikkaanhan pitäisi olla jokin syy. Tarinan pitäisi olla sellainen, ettei sitä voi yhden kokijan kautta kertoa. Mutta minun tarinani olisi kyllä voinut. Vaan nyt ei voi, kun halusin vaihtelua. Olinpa tyhmä.
Kirjoitettuani jokapäiväisen kymmenen liuskaani, söin, lueskelin lehtiä ja kirjaa (Uskottomuuden houkutus), ja olin katsovinani television iltapäiväsarjoja, vaikka oikeastaan minä vain istuin sohvalla ja tuijotin eteeni. Jossain vaiheessa muistin, että minullehan tuli ne kirjat postissa. Joten avasin laatikon. Periaatteesta lähinnä. Ja siksi, että olin luvannut lähettää kirjan Saaralle, jonka tytär antoi tärkeitä vinkkejä siinä vaiheessa kun vuosi sitten talvella ideoin kirjaani. Kirja näytti minusta aika kivalta ja hymähdin. Sitten palasin sohvalle tuijottamaan eteeni.
En ole ihan varma siitä, mitä mahdoin kuvitella silloin kun päätin ryhtyä kirjoittamaan ammatikseni. Mutta sen riemun kyllä muistan, kun sain kustantajalta kirjeen jossa lakonisesti ilmoitettiin, että "olemme hyväksyneet käsikirjoituksenne kustannusohjelmaamme." Silloin oli kevät, niin kuin nytkin ja satoi räntää. Ja se kirje kastui ja tuli aivan ryppyiseksi. Silloin tuli haettua alkosta samppanjaa ja kietaistua se huiviin siitä saman tien. Ja tie oli auki taivasta myöten. Nykyään sitä ajattelee, että silloin tuli kyllä riemuittua tyhjästä. Mutta hienoahan se on, että ihminen osaa riemuita tyhjästä. Ikääntymisen myötä tuo taito tuppaa vähän ruostumaan ja olenkin miettinyt kuinka sitä voisi elvyttää.
Kevät kyllä vähän auttaa. Tyhjästä riemuitseminen onnistuu helpommin kun on aurinkoista ja valoisaa ja luonto ympärillä hiljalleen heräilee. Parasta on kun menee mökille, istuu verannalla vällyihin kääriytyneenä, juo teetä ja katselee kun vesilinnut mekastavat rannassa. On vaikea ajatella etteivätkö ne olisi riemuissaan siitä että on kevät. Ja kun niiden riemua katsoo, sitä itsekin hiukan riemastuu.
Joskus mietin onko kirjoittaminen minulle ammatti, vai elämäntehtävä, vai pakkomielle. Luulen että se on kaikkea tuota vähän tilanteesta ja mielialasta riippuen. Joskus kirjoittaessani voin kokea syvää onnea joka tuntuu ankkuroituneen toiseen maailmaan, sellaiseen joka elää rinnallamme, mutta jota emme tajua emmekä havaitse, koska meillä ei ole aisteja sitä varten. Kirja, sitten kun se ilmestyy, on aina tästä maailmasta, eikä voi herättää minussa mitään syvällisiä järistyksiä. Kyllä elävän olennon läsnäolo peittoaa kirjan tuoman onnen milloin tahansa.
