Saako oikeista ihmisistä kirjoittaa? Tätä aina joskus kirjailijoilta kysytään. Ja vastaus on yleensä aina empimättä "saa" ja jopa "pitää". Se on sitä empimättä, koska kukaan ei ole vielä toistaiseksi kysynyt asiaa minulta. Kollegojen mielestä kirjailijan pitää pistää itsensä pölkylle ja sen lisäksi hänellä on oikeus ja velvollisuus pistää myös toiset ihmiset pölkylle mikäli se palvelee taiteen jaloa tarkoitusta.

Minulla on ristiriitainen suhde tähän juttuun, etenkin nyt kun olen jo jonkin aikaa askarrellut käsikirjoituksen parissa jonka tapahtumat liittyvät minulle tuttujen ihmisten elämään. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että on moraalisesti oikein kirjoittaa oikeista ihmisistä ja käyttää heitä omiin tarkoituksiini. Ilmaista heidän elämällään jotain mikä on minun näkemykseni tietyistä tapahtumista. Tai ehkä pitää tarkentaa. Uskon kyllä, että minulla on oikeus kirjoittaa. Saan kirjoittaa aivan mitä tahansa. Kirjoittamalla en haavoita ketään. Mutta onko minulla oikeutta julkaista teos niin, että yhteys romaanihenkilöiden ja oikeiden ihmisten välillä on selkeä ja jopa se perusta jolta koko teoksen kiinnostavuus ponnistaa?

Tilanne tulee mielestäni kiinnostavaksi jos verrataan kirjailijoiden suhtautumistapaa tutkijoiden suhtautumistapaan. Yhteiskuntatieteessä tehdään tutkimusta oikeiden ihmisten asioista ja tieteellisen tutkimuksen eettinen säännöstö velvoittaa tutkijaa, että hän suojaa tutkimuskohteensa intimiteettiä. Tutkijan ja tutkimuskohteen suhde on luottamuksellinen. Tutkija joka ei huolehdi tästä, tekee pahan virheen.

Taiteessa tämä on kääntynyt päälaelleen. Taiteessa luottamuksen pettäminen onkin oikein. Syntynyt taideteos (Säädyllinen murhenäytelmä, Syysprinssi jne) pyhittää kirjailijan tekemän petoksen.

Minä en oikein ole vielä tajunnut miksi tieteen maailmassa pitää noudattaa tiettyjä eettisiä sääntöjä. Miksi tieteen maailmassa pitää huolehtia kohteen intimiteettisuojasta. Ja miksi taiteen maailmassa ei täydy? Sen verran kun olen yrittänyt asiasta herättää keskustelua (en kovin paljon, se pitää myöntää, mutta muutaman kerran olen kirjoittanut tästä) asia ei ole mennyt läpi. Se ei ilmeisesti tunnu kiinnostavalta. Se on liian itsestäänselvä. Mutta minä en käsitä miten se voi olla selvä. Minähän en nyt väitä tässä etteikö oikeista ihmisistä saisi kirjoittaa ja eikö niitä kirjoja saisi julkaista. Minä vain kysyn, että onko taide tosiaan moraalia korkeampi arvo. Ja moraalilla en tarkoita yhteiskunnassa vallitsevia sovinnaissääntöjä, vaan puhun siitä universaalista oikean ja väärän tajusta jonka uskon terveillä ihmisillä olevan. Moraalikoodisto tietysti vaihteleekin kulttuureittain, mutta esimerkiksi luottamuksen pettäminen on käsittääkseni ala-arvoinen ja paha teko kaikkialla maailmassa. Petturi toimii väärin. Se joka säilyttää luottamuksen toimii oikein.

Huomaan olevani eräänlaisessa tienhaarassa. Uskonko minä, että taide on moraalin yläpuolella. Siis moraali ymmärrettynä tuollaisena universaalina tajuna oikeasta ja väärästä, ei yhteiskunnan sovinnaissääntöinä. Itselleni vastaus on kyllä hämmentävän selkeä. Petturi en missään nimessä halua olla, en vaikka saisin petturuuteni ansiosta kaikki maailman kirjallisuuspalkinnot.