Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri kerää tietoja maisemapuista, siis puista joihin liittyy jokin tarina. Esimerkiksi että kysymyksessä on kuusi, johon lemmenkipeä Runeberg kiipesi tähyilemään oliko ihana Fredrika Tengström liikkeellä.

Aloin miettiä elämäni merkittäviä puita. Puuthan ovat kahden maailman olentoja, niin kuin ihmisetkin. Niiden juuret ovat maassa ja latva kurottuu kohden taivasta. Ei ihme, että puita ja metsiköitä on pidetty jumalien ja henkien asuinpaikkoina. Minulla ei ole tietoa kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista puista, mutta omaan henkilökohtaiseen historiaani puut liittyvät ja ne tuntuvat symboloivan minulle tärkeitä asioita.

Punkalaitumella kasvoi läheisessä metsässä vanha kuusi. Koiran kanssa tuli risteiltyä lähimaastot aika tarkasti läpi ja eräällä sellaisella retkellä kuusikin löytyi. Sen kunnioitusta herättävä runko tuli kerran mitattuakin, se oli rinnan korkeudelta hiukan nafti viisi metriä. Siinä oli tuuheat alaoksat ja sen juurelle näkyi lahonneen jokin vanha kärry. Ennen tällaisten kuusijättiläisten juurella kai pidettiin sadetta, mekin koiran kanssa istuskelimme siellä joskus ja katselimme peuroja jotka ruokailivat vähän matkan päässä niityllä. Sitten kävi niin, että isäni kuoli. Ja samana syksynä, mutta vähän myöhemmin kuoli mieheni isä. Kun eräänä hämäränä syyspäivänä lähdimme taas kävelylle ja kiersimme kuusen kautta, saimme huomata sen kaatuneen. Se oli mykistävä näky ja tuntui symboloivan sitä, mitä juuri olimme henkilökohtaisessa elämässämme kokeneet. Sen jälkeen olemme viitanneet noihin tapahtumiin "Isien suurena kuolonsyksynä jolloin se suuri kuusikin kaatui." Kuusi jätettiin viisasta kyllä rauhassa maatumaan ja arvaan, että se on tarjonnut monenlaista askaretta yhdelle jos toisellekin eliölajille ja hyvä niin. Huomaan usein muistelevani tuota komeaa puuta.

Toinen merkittävä puu kasvoi kesämökillä. Se oli mänty, jonka isoisäni oli pikkupoikana vetänyt solmuun taimena. Siitä oli kasvanut ihan kunnollinen mänty, jossa oli solmu alhaalla, vajaan metrin korkeudella. Minun mökkielämässäni kuului rutiineihin käydä katsomassa tuota mäntyä. Aikuisenakin. Kunnes eräänä päivänä puu oli varoituksetta kaadettu. Olin järkyttynyt. Arvokas muistomerkki oli tuhottu. Vanhempani eivät olleet millänsäkään. He olivat kyllästyneet sykkyrällä olevaan puuhun ja kaataneet sen. Noin vain. Nykyään minä mökillä käydessäni vaellan aina katsomaan tuota kantoa.

Kolmas merkittävä puuni on unipuu. Puu jonka näin unessa ja joka kasvoi läpi talon. Runko tuli lattian läpi ja sen oksat ja latva lävistivät seinän ja katon. Se kasvoi ja talo natisi ja valitti liitoksissaan. Olin talossa sisällä ja minua hiukan pelotti. Siellä oli myös vanha nainen. Kysyin naiselta eikö häntä pelottanut. Nainen sanoi rauhallisesti, että talo on vankka ja kestää kyllä. Mietin pitkään mihin talon läpi kasvava puu oikein viittasi ja eräällä kävelyretkellä tajusin, että se tietenkin viittasi samaan asiaan, jota tässä blogissa on aikaisemminkin sivuttu. Nimittäin että kuinka kestää kirjailijantyöhön liittyvät monenlaiset rasitukset. Joskus myös hyvät asiat ovat koettelevia ja rasittavia. Varsinkin ihmiselle, joka pitää tasaisesta ja rauhallisesta elämästä. Mietin tätä asiaa alkuvaiheessa paljonkin, mutta jokin minussa sanoi, että kestän kyllä ja sitä mieltä olen nytkin. Puu kasvaa minun lävitseni, minä natisen liitoksissani, mutta en murru.

Olisi kiinnostava tietää ihmisten henkilökohtaisista suhteista puihin.