Olen viime päivinä aina ehtiessäni lukenut Ruun toimittamaa Lumpeenkukkaa. Hämmästyttävä teos. Minulla on viime vuosina ollut sitkeitä keskittymishäiriöitä ja pitkäjänteinen lukeminen tuntuu vaikealta, mutta ehkä se onkin johtunut valitsemistani kirjoista, koska Lumpeenkukkaa lukiessa minulla ei ole minkäänlaisia keskittymisongelmia. Lumpeenkukka on lumonnut minut samalla tavalla kuin suosikkisarjani Seinfeldt, vaikka toki on aivan erihenkinen. Mutta sekä Seinfeldt, että Lumpeenkukka tekevät pienistä mitättömistä sattumista elämää suurempia asioita. Seinfeldt tekee sattumuksista huumoria, Lumpeenkukka vetoaa vilpittömyydellään.

Mietin, että mitähän kirjoja Lumpeenkukan kirjoittaja Aira Bukkos on tyttönä lukenut. Voisin kuvitella, että Runotytöt ja muut vastaavat ovat kuluneet hänenkin käsissään, sillä päiväkirjan alkupuolella on katkelmia jotka tuntuvat Runotytön päiväkirjojen pastisseilta. Päättelen näin siitä, että itse yritin loihtia omaan päiväkirjaani samanlaisia tunnelmiani Emilian ja joidenkin muidenkin tyttökirjasankareiden innoittamana. Mutta neljätoistavuotias Aira Bukkos tekee sen kyllä paljon paljon minua taitavammin. Ja hänen päiväkirjassaan on hehkeiden tunnelmien lisäksi myös kiinnostavaa kuvausta, joka omista päiväkirjoistani valitettavasti puuttuu.

Alle parikymppisenä Bukkokselle kirkastui, että hän aikoo kirjailijaksi ja melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin Lumpeenkukka ilmestyi ja saa minut kyllä taas miettimään tätä omaakin kirjailijuuttani. Että miksi jostain ihmisestä tulee kirjailija ja toisesta ei. Ei se nimittäin ainakaan lahjakkuudesta ole kiinni. Netissä törmää jatkuvasti taitaviin kirjoittajiin, joiden virtuoosimaista sanankäyttöä voi vain hiljaa vapisten ihailla ja tietää ettei ikinä yltäisi moiseen. 

Itse en pidä itseäni kielellisesti erityisen lahjakkaana. Olen varmaan aika keskinkertainen. Jotain kykyjä minulla tietenkin on ja uskon, että joskus sokeakin kana löytää jyvän, eli minullekin voi ihan hyvin sattua, että mikäli ikää ja terveyttä riittää, voin joskus vahingossa kirjoittaa kirjan johon olen edes jonkin aikaa itse tyytyväinen. Mutta en ole suuri ajattelija. Enkä kirjallisuuden uudistaja. Minulla vain on tämä oma näkökulmani asioihin ja toistaiseksi olen kyennyt kirjoittamaan asioista niin että olen saanut käsikirjoitukseni läpi. Se tuntuu aina suurelta ihmeeltä ja ehkä se onkin ihme.

Omaa ansiotani on tahto. Se että tahdon kirjoittaa.Välillä olen vähällä harhautua tekemään jotain muuta, mutta sitten muistan jälleen ja palaan kirjoitustyöni ääreen. Tahdon tehdä niin, vaikka ihmiset sanoisivat (ja kyllä he joskus sanovatkin) että lopeta hyvä ihminen, ei tuossa ole mitään järkeä. Mutta onko tahtokaan toisaalta oma ansioni? Tahdonkin kohdalla koen, että se on jokin sellainen ominaisuus joka on ollut minussa aina. Olen melkoinen terrieri. Annan kyllä mielelläni periksi asioissa enkä lähde ihmisten kanssa risaamaan, mutta sitten kun saan jotain päähäni, säälin ihmisiä jotka joutuvat minun kanssani napit vastakkain. Kenties se on geeneissä sekin.