Koulussa keskinkertaisuus voi olla ihan hyvä asia, mutta taiteen puolella sitä kavahdetaan. En ole koskaan oikein tosissani miettinyt kavahduksen syytä, olen vain noteerannut sen tosiasian, että keskinkertainen kirjailija on paljon huonompi ja surkuteltavampi otus kuin reilusti huono kirjailija. Oikein hyvä huono kirjailija voi jopa imeytyä mukaan mainstreamiin. Paljastuu että hänen huonoutensa onkin ollut hyvyyttä. Jonkinlaiselta paradoksiltahan se kuulostaa. Nythän tämä keskinkertaisuusjuttu on taas pullahtanut esiin, lukekaa vaikka Hanhensulan vaikerointia asian tiimoilta.

Joskus näkee sitäkin, että keskinkertaisuuden ja kliseiden pelko halvaannuttaa koko kirjoittamisen eikä tiedostava ja kunnianhimoinen kirjoittaja saa mitään tehtyä koska pelkää tuottavansa pelkkiä itsestäänselviä latteuksia. Monen mielestä taitaa olla viisaampaakin vaieta, jos ei kerran ole mitään omaperäistä ja elämää suurempaa sanottavana.

Kirjallisuusmaailma on täynnä huolestuneita tai hyvinkin ärhäköitä hyvän maun vartijoita ja siksi onkin rentouttava lukea välillä aivan toisenlaista kirjallista blogia. Manninen pisti nettiin arvioitavaksi oman lopputyönsä joka on elokuvakäsikirjoituksen nopeasti kasattu versio ja josta hän sai keskinkertaisen arvosanan. Mutta sehän ei häntä sureta koska hän tietää, että valmis elokuvakässäri on monen vaiheen takana ja vaatii monta versioita eikä se varmasti ole hänen ainoa projektinsa. Mannisen blogia kannattaa muutenkin lukea, jos kirjoittamisen prosessi kiinnostaa. Hänellä on tervejärkinen ja käytännöllinen asenne työhönsä. Hänellä tervejärkisyys ja käytännöllisyys näyttäisi olevan haltijakummin antama syntymälahja, vaikka mistäpä minä tiedän. Minä taas monien tuskien kautta tavoittelen moista rentoutta omiin projekteihini.

Runouden kuntokoulusta jäi mieleen Markku Toivosen tapa jakaa kirjoittajat kahteen sakkiin. Toiset kirjoittavat Jumalalle, toiset naapureille. Naapureille kirjoittaminen on sosiaalista peliä. Jumalalle kirjoittaminen itsen ilmaisua. Ateisteja tällainen puhe saattaa hämätä, mutta kannattaa ottaa tuo Jumala jotenkin hiukan symbolisesti. Tosin minulle se on kyllä täyttä totta silloin kun kirjoitan, vaikka muuten olenkin agnostikko. Mutta kirjoittaessa koen olevani luojani hyväksyvän ja suojelevan katseen alla. Olen luotu ja ilmaisemalla itseäni kirjoittamalla jatkan luomistyötä. Minulla on siihen lupa eikä se mitä kirjoitan kuulu kenellekään, eikä kukaan voi tulla sanomaan että olen keskinkertainen tai tekstini vilisee kliseitä tai on hyvän maun vastainen. Tai voi tulla sanomaan, mutta minä en välitä siitä.

Tämän postauksen pointtina on se, ettei kirjoittajan mielestäni kannattaisi uhrata montakaan ajatusta sellaisille asioille kuin keskinkertaisuus ja klisee ja hyvä maku. Mitään ei ainakaan kannattaisi jättää kirjoittamatta sen vuoksi, että pelkää jäljen olevan keskinkertaista ja kliseistä ja hyvän maun vastaista. Kannattaa vaan päästellä menemään kieli poskessa ja katsoa mitä syntyy. Kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi. Ensimmäiset versiot ovat aina ensimmäisiä versioita, niitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Niitä kannattaa tutkia uteliaana ja toiveikkaana, jospa sinne kaiken roinan keskelle olisi vahingossa eksynytkin jotain kiinnostavaa? Kannattaisi jo vähitellen unohtaa se kouluissa istutettu ihanne, että tekstin voisi saada valmiiksi suurin piirtein kerralla. Sen sijaan pitäisi opiskella kirjoittamiseensa joustavuutta. Pitäisi oppia katsomaan omia tekstejään ulkopuolisena ja olla valmis kääntämään ne ylösalaisin ja tekemään syvällisiä muokkauksia joiden jäljiltä alkuperäisestä on jäljellä vain jokin perusidea, ydin. Se vaatii tietysti paitsi kärsivällisyyttä niin myös kestäviä perslihaksia, mutta en minäkään ole koskaan väittänyt että kirjoittaminen olisi välttämättä helppoa.