En oikein tiedä missä vaiheessa se tapahtui, että opin nauttimaan uudelleenkirjoittamisesta. Siitä on kyllä vähän pakkokin nauttia, koska sitä joutuu tekemään niin paljon. Luultavasti opin uudelleenkirjoittamisen ilon pakon edessä. Tarvitsin rahaa ja päätoimittaja sanoi, että juu, on tässä jutussa puolensa, mutta tällaisena se ei kyllä käy. Koeta ajatella tämä juttu nyt ihan uusiksi. Tietenkin sitä nikotteli. Että mitä, eikö se tyhmä tajua mitään? Mutta sitten tilanteen otti haasteena.

Sitä mietti, että mikä siinä jutussa oli selkeästi hyvää. Taisin kysyäkin suoraan, että sano nyt mistä pidit, että saan jonkin kiinnekohdan ja ymmärrän itsekin. Sen jälkeen sitä otti ihan vaan järjen käteen ja fundeerasi kylmän rationaalisesti. Jos tämä ei olisi minun juttuni, vaan jonkun muun, niin mikä tässä on kiinnostavaa, kehittämisen arvoista? Ja sitten sitä lähti liikkelle niistä asioista ja hylkäsi muun. Ja otti päämääräksi kuoria esiin sen kiinnostavan ja mitä piti lisää kirjoittaa, niin silloin mietti ankarasti kokonaisuutta, että kuinka voisi tukea omaa ideaansa, nostaa sen paremmin esiin, eikä suinkaan häivyttää ja hukata. Koska tarinassa osien tehtävä on palvella kokonaisuutta. Tavalla tai toisella.

Ehkä siitä saa vähän samanlaista tyydytystä kuin jotkut saavat sanaristikoiden täyttämisestä tai rubikin kuution vääntelemisestä. Minä en kyllä ole hyvä kummassakaan noissa, mutta oman tekstini koen selkeästi palikoina. En kylläkään kirjoittaessani, mutta sitten kun olen tuottanut tietyn määrän raakatekstiä ja pitää alkaa miettiä että millainenhan kokonaisuus tästä syntyy. Silloin koen tekstin koostuvan irrallisista osista ja listailen niitä osia paperille käsin. Siis keväällä ilmestyneen lastenkirjan kohdalla kirjoittelin sellaisia juttuja kuin Sisu joutuu kuoroon. Kuoronjohtaja on kamala. Äiti pakottaa pitämään paksuja sukkahousuja. Pojat saavat tietää niistä. Petroskoissa vanhukset palelevat jne. Kirjoitin käsikirjoituksen ensimmäisen version ja koin, että jokin siinä mätti, en vain tiennyt mikä. Se oli periaatteessa ihan hyvää tekstiä, idea oli omasta mielestäni hauska, mutta jotain puuttui. Kokonaisuus tuntui löysältä, eikä toiminut niin kuin toivoin. Monta kertaa teki mieli antaa periksi ja lopettaa, mutta olen oppinut, että tärkeintä on vain tuottaa tekstiä, vaikka se ei niin toimisikaan. On tärkeä tuottaa materiaalia josta sitten valita oikeat palikat lopulliseen versioon. Tämä on usein hyvin ahdistava vaihe, koska sitä ei voi mitenkään olla varma, että juttu koskaan loksahtaa kohdalleen. Niinkin on käynyt nimittäin.

Mutta tämän Turvesukkahousubisneksen kohdalla valaistuminen tuli televisiota katsellessa aivan yllättäin siinä vaiheessa kun olin kirjoittanut ensimmäisen version melkein loppuun. Silloin se yleensäkin tapahtuu, joskus vähän aiemmin, joskus myöhemmin. Yhtäkkiä minä vain tajusin, että lähtökohtani koko juttuun oli ihan väärä. Miten se olikin voinut olla niin väärä. Olin siis ajatellut, että Sisu Tähtinen joutuu kamalaan kuoroon ja tästä pakkokuorolaisuudesta sitten seuraa kaikenlaista. Mutta yhtäkkiä tajusin, että ei hän tietenkään sinne joudu, vaan päinvastoin. Hän pyrkii sinne, mutta ei pääse. Yksi palikka siis vaihtui, joutuminen muuttui pyrkimiseksi ja sen vuoksi kaikki muutkin palikat piti kirjoittaa uusiksi, vaikka itse tapahtumat pysyivät samoina. Niiden dramaturgia kuitenkin muuttui. Tietenkin tuntuu aina hiukan uuvuttavalta kun joutuu tavallaan aloittamaan ihan alusta, mutta teen sen silti. En koskaan tässä vaiheessa ryhdy korjaamaan wordiin. Mutta sen sijaan voin kyllä siirtää ekasta versiosta pätkiä toiseen versioon, mikäli niissä ei ole paljon korjattavaa. Tällä tavalla, ainakin tästä tarinasta tuli kohtuullisen napakka.

Tämä on aina syvästi tyydyttävä hetki. Siis kun alitajunta, tai mikä lie, on työstänyt vastauksen ongelmaan ja pullauttaa sen tajuntaan. Kun yhtäkkiä tietää tasan tarkkaan että mitä pitää tehdä jotta tarinasta tulisi toimiva.

Kirjoittajia ohjatessa törmää usein teksteihin, joissa on loistavia ideoita, mutta joiden ideoita ei ole hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla, tai ei ollenkaan. Monta kertaa suorastaan syyhyttää sanoa, että tee nyt ihminen näin ja näin. Mutta eihän sellaista oikein voi sanoa, koska tarinat ovat kirjoittajan omaisuutta ja jokaisen pitää etsiä omat ratkaisunsa. Mutta sitä toivoisi, että kirjoittajat useammin pysähtyisivät kääntelemään tarinoittensa palikoita sen sijaan että jämähtävät editoimiseen ja huoltavat kieltä huoltamasta päästyään. Saavat lauseet niin hiotuiksi että ne suorastaan hohtavat, mutta tarina... ah se tarina. No, kaikki eivät ehkä sitten välitä tarinoista.

 

 .