Manninen kirjoittaa tänään blogissaan siitä, miten hyvä tarina aina väittää jotain maailmasta. Manninen puhuu lähinnä elokuvakäsikirjoittamisesta, mutta käsittääkseni sama koskee myös proosaa. Minä olen kirjoittajana itseoppinut, en ole ikävä kyllä itse koskaan osallistunut kirjoittajakoulutukseen, minkä olen tajunnut puutteeksi. Alkupään kirjoistani olisi tullut paljon parempia jos olisin saanut niihin edes hiukan ohjausta. Silloinen kustannustoimittajani ei halunnut tai kyennyt minua ohjaamaan, mistä olen hiukan katkera.
Vaistomaisesti olen kyllä aivan ensimmäisistä räpellyksistäni lähtien kysynyt itseltäni kirjoitusvaiheen aikana suhteellisen väsymättä tätä yhtä ja samaa juttua: Mitä minä haluan tällä tarinallani sanoa? En ole koskaan saanut hetken rauhaa ennen kuin sisäinen rubikinkuutioni on raksahdellut oikeaan järjestykseen ja olen tajunnut kokonaisuuden ja sen, mitä tarinani oikeastaan maailmasta väittää. Mutta tänään minä yhtäkkiä tajusin, että lukijana en ole miettinyt ollenkaan samoja asioita. Lukiessa minä haluan vain eläytyä kirjan maailmaan. Jotkut kirjat viehättävät, toiset kirjat eivät, enkä ole koskaan kovin syvällisesti paneutunut siihen, mistä se johtuu.
En ole tajunnut, että vaikka itselleni on alusta lähtien ollut aika selvää, että kirjoillani väitän jotain tästä maailmasta, niin sama koskee tietenkin myös muita kirjailijoita. Tietäen tai tietämättään hekin väittävät kirjoillaan jotain tästä maailmasta. Ja syy siihen, miksi pidän jostain kirjasta ja toista vieroksun, saattaa olla juuri tämä. Minä hyväksyn tai en hyväksy väitettä, jonka kirja maailmasta esittää.
Olen kokenut, että monet kirjailijat joita tätä nykyä kovasti juhlitaan, ovat aikamoisia nihilistejä.Vai jäikö minulta esim. Seppälän proosasta jotain tajuamatta? Minulla ei kyllä ole minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää miten jostakin ihmisestä tulee nihilisti. Päinvastoin, vaatii aikamoista ponnistusta jos ei kyynisty, ainakin jos pitää kuitenkin silmät ja korvat auki maailmalle eikä vetäydy omiin maailmoihinsa. Itse asiassa tunnen kyynistymisen houkutuksen jatkuvasti, varsinkin kun olen huomannut että olen aika hyvä vittuilija jos vain tahdon.
Karpalo paiskasi meemillä, eli jotain musiikkikappaleita pitäisi luetella. Olen todella huono tällaisessa. Monteverdin Vespers for the blessed Virgin, Palestrinan koko tuotanto ja se joululaulu Maa on niin kaunis, nyt tulevat ensimmäiseksi mieleen. Ja sitten Nusfrat Fateh ali Khanin kipaleet ja Moody Bluesin Nights in white satin. Huhhuh.
