Onkohan tämä nyt sitä valitusta, mistä Katri Manninen varoitteli. Jos kirjailija pitää kirjoittamista hankalana puuhana, hänen kannattaisi vaihtaa ammattia. Nuortenkirjojen kirjoittaminen ei ole minusta erityisen hankalaa, mutta nyt kun kirjoitan oman sukuni vaiheisiin liittyvää fiktiota, jossa nykyhetki ja tapahtumat Tammisaaren vankileirillä limittyvät toisiinsa, se tuntuu välillä aivan ylipääsemättömän hankalalta. Niin hankalalta että nytkin ryhdyin päivittämään blogiani, vaikka olin päättänyt etten koskaan päivitä blogia ennen kuin päivän kirjoitustyö on tehty. 

Tekeillä oleva käsikirjoitus on teknisesti huomattavasti hankalampi toteuttaa kuin nuortenkirjat joita minä olen kirjoittanut. Tässä on kaksi aikatasoa ja sen lisäksi neljä minäkertojaa, jotka kaikki kertovat omasta näkökulmastaan mitä tapahtui. Ja idea on, ettei kukaan heistä tiedä koko totuutta, mutta lukijan pitäisi se oivaltaa. Ja jos hän sen oivaltaa, hänen pitäisi ymmärtää, millaisen valtavan paiseen ympärille yhteiskuntaamme on sitkeästi rakennettu. Tämä on siis minun näkemykseni, joka pohjautuu siihen, mitä itse olen maamme historiasta ymmärtänyt. Mutta aiheen suuruus ja sanottavan merkitys itselleni uhkaa koko ajan selättää koko hankkeen. No tästähän minä olen puhunut blogissani jo keväällä.

En edes muista miten kauan olen tehnyt tätä käsikirjoitusta. Siis vuosia. Sinä aikana olen julkaissut vinon pinon nuortenkirjoja ja mietin, että miksi yleensä askartelen tällaisen suuraiheen kanssa, kun se tuntuu niin hankalalta ja etenee niin hitaasti? Ehkä minusta ei ole siihen. Syksyllä ilmestyvä Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin syntyi muutamassa kuukaudessa, ja siinä sivussa tuli hoidettua kaikenlaisia pienempiä kirjoitushommia ja opetuskeikkoja. Kirjoitusprosessin aikana tiesin koko ajan, että kustannustoimittajani pitäisi käsikirjoituksesta ja haluaisi julkaista sen. Mutta tästä nyt tekeillä olevasta käsikirjoituksesta en tiedä mitään sinne päinkään.  Itse asiassa epäilen, ettei se mahdu yhdenkään kustantamon kustannusohjelmaan. Oikeastaan pidän sitä varmana, mutta siitä huolimatta jatkan. Epäluottamus julkaisumahdollisuuksia kohtaan aiheuttaa sen, etten uskalla heittäytyä kirjoittamaan pelkästään tätä käsikirjoitusta. Mutta ehkäpä juuri tämä pelokkuus on syvin syy siihen, miksi hanke ei etene parhaalla mahdollisella tavalla. Täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sanotaan Raamatussa. Ehkä en kuitenkaan rakasta aihettani tarpeeksi. Vielä.

Minulle on syvästi vastenmielistä heittäytyä taloudelliseksi taakaksi kenellekään. Ja sellaiseksi minä heittäydyn, jos keskityn tähän käsikirjoitukseen niin pitkäksi aikaa kuin se vaatii. Mutta pitäisikö minun ottaa se riski? Monet kirjailijat ovat tehneet työtä piittaamatta käytännön asioista ja aina on ilmaantunut joku, joka pitää heistä huolta. Miehenikin kyllä pitäisi huolen, etten kuolisi nälkään. On hän joskus luvannutkin. Mutta minusta olisi vastenmielistä olla hänenkään armoillaan. Mistähän sekin sitten kertoo.

Voisiko tämän ristiriitatilanteen erilaisten ja toistensa kanssa tappelevien työtehtävien kesken nähdä myös rakentavana? Joudun aina keskeyttämään prosessin muiden töiden vuoksi, mutta se merkitsee myös aikaa kypsytellä ideoita, missä puuhassa ehkä muuten olen liian malttamaton. Aina kun tauon jälkeen palaan tekstiin, pystyn syventämään sitä, ainakin omasta mielestäni. Ja tarinakin kirkastuu pala palalta. Ehkäpä tämä on minun tapani kirjoittaa, muiden kirjoitustöiden ohessa, takaa-ajettuna, häirittynä?