Olen nyt lueskellut Alona Kimhin romaania Sureva Susanna. Kirjat ovat kyllä merkillisiä. Sitä tarttuu kirjastossa umpimähkäisesti johonkin opukseen ja silmäilee sitä hajamielisesti. Ahaa, kirjoittaja on muuttanut lapsena Israeliin, kiinnostavaa. Ja niin kirja päätyy lainaustiskille ja sitä kautta kotiin, jossa se pyörii jaloissa monta viikkoa kunnes laina-aika uhkaa mennä umpeen. Lopulta siihen sitten kuitenkin tarttuu koska täytyyhän sitä nyt edes selailla kun on kerran nähnyt sen vaivan ja kantanut sen kotiin.

Kirja kertoo Susanna Rabinista, joka ei ole sitä sukua, joka ei pidä ihmisistä, tai sitten ihmiset eivät pidä hänestä. Hän kokee ihmiset tunkeilijoina ja epäilee, että ne kiinnittävät huomiota hänen ruumiiseensa ja sen toimintoihin, joita Susanna itse pitää vastenmielisinä. Hänen on esimerkiksi mahdoton käydä vessassa jos kotona on vieraita. Susannalla on kompleksinen suhde itseensä muutenkin. Hänellä ehkä olisi kykyjä ja kiinnostusta kuvaamataiteisiin, mutta jokin estää itsensä toteuttamisen ja hän käpertyy lihavan ja ruman äitinsä hoivattavaksi. Kunnes sitten kaunis sukulaismies Amerikasta saapuu, ja hänestä tulee Susannan elämän ihmeidentekijä. Mies on melkoinen ongelmavyyhti ja omien pakkomielteidensä uhri, mutta jollakin ihmeen tavalla onnistuu vapauttamaan Susannan, ehkä tahtomattaan.

Taustalla vaikuttavat Israelin sisäiset poliittiset ristiriidat, jotka antavat kirjalle lisää kiinnostavuutta. Kysymys ei ole pelkästään Susannan sisäisen maailman ahdistuksesta, vaan niillä on kiinnikkeensä poliittiseen ja kulttuuriseen todellisuuteen. Niin kuin tietysti aina. Minua tämä kirja kiinnosti alunperin nimenomaan siksi, että Israel kiinnostaa minua. Olen kulttuurisesti kristitty ja olen istunut kansakoulun uskontotunneilla. Minulla on Israeliin tunneside, siis tarkoitan tuota maalänttiä. Mutta Israelin valtio on, no en ryhdy enempää politikoimaan, kerron vain että olen ollut henkilökohtaisessa Israel-boikotissa koko tietoisen ikäni. En suostu missään tapauksessa ostamaan yhtäkään Israelilaista avocadoa, vaikka tykkään guacamolesta ja joskus voi olla vaikea löytää kaupasta muunmaalaisia avocadoja. Tiedän ettei boikotillani ole suurempaa kantavuutta, se on vain pienen ihmisen hyvin pieni ja henkilökohtainen protesti. Olisi mukava joskus käydä Israelissa, mutta näissä olosuhteissa se ei huvita. Tiedotusvälineiden tilanteesta antama kuva on aika ulkokohtainen, pienen ja aran ja itsevihaansa käpertyneen naisen kautta tuntuu saavan jotenkin inhimillisemmän ja kokonaisvaltaisemman käsityksen asioista, siksi olen tyytyväinen että ryhdyin lopulta lukemaan tätä kirjaa.

Anja Snellmanin Äiti ja koirakin teki kyllä vaikutuksen, vaikka vähän eri tavalla. Sitähän täällä joku minulle suosittelikin luettavaksi kun oli puhetta vanhemman naisen ja nuoren miehen suhteesta. No tässä kirjassa oli tosiaankin rakennettu tarina, jossa kokoon 44 turvonnut viisikymppinen nainen toivuttuaan avioerostaan näyttää tuttavapiirilleen ja varsinkin ex-miehelleen taivaanmerkit. Hän pääsee mainostamaan kahvia ja hänestä tulee julkkis. Hän esiintyy mainoksissa itseään puolta nuoremman miehen kanssa ja kaikkialla kohistaan. Ja hänellä alkaa uusi, ihmeellinen elämä. Tämä varmaan kuulostaa nyt lyttäämiseltä,  mutta siis minä olen joskus kirjoittanut Reginaan tällaisia novelleja. Joissa ensin naista lyödään henkisesti, hän menettää itsetuntonsa ja arvokkuutensa ja hänestä tulee hylkiö. Ja sitten joku näkee hänet oikein. Joku näkee mikä hän on ryppyjensä, läskiensä ja arkipäiväisen olemuksensa alla ja näyttää sen kaikille muillekin. Kaikki hämmästyvät tietenkin ja mutta naista se ei kiinnosta, koska hänellä on tämä uusi ja tasapainoinen elämänsä ja rakkautensa jonka kanssa hän purjehtii kohti aamunkoittoa. Kirjan lopussa on yksityiskohtainen luettelo mihin kaikkeen Snellman on joutunut perehtymään kirjaa kirjoittaessaan. Minun nahkani alle hän ei kuitenkaan pääse. Siellä myllertää nyt Sureva Susanna.