Ensimmäiseksi silmiin osui Kirjailijaliiton pj joka lohdutti itkevää
lastaan. Suuri kulttuuritapahtuma oli ollut hiukan liikaa pienelle
ihmiselle. Liikaa se tuntui olevan vähän isommallekin pienelle
ihmiselle, mutta minkä mahtoi, kirjailijan on markkinoitava kirjaansa.
Osastohaastattelussa kävi huono säkä, koska naapurilavalla oli juuri
menossa Tabermann ja kaikki olivat siellä. Anja Snellmankin käveli ohi
ja talutti uutta miestä kuin muotovaliota koiranäyttelyssä.
Tyttökirjailijoiden yhteisesiintyminen meni paremmin ja väkeä oli
paljon. Jälkeenpäin minulta tultiin pyytämään nimikirjoitusta ja
vähältä piti etten kapsahtanut pyytäjän kaulaan. Sain päivän mittaan
myös lukijapalautetta. Maanantaisyndrooman ärsyttävät pikkutytöt olivat
nostaneet aggressioita pintaan. Tapasin vanhoja ystäviä, jotka kaikki
pysyivät hienotunteisesti pois näkyviltä kun minua haastateltiin ja
jälkikäteen jonotimme tunnin saadaksemme pahvimukillisen oudon makuista
kahvia ja mauttoman sämpylän. Yllättäen tapasin museoharjoittelijan
kulttuurisihteeriajoiltani. Hän päivysti Turku-seuran osastolla. Rauno
on tässä välin väitellyt ja pukannut jos jonkinlaista artikkelia ja
kirjaakin. Vasta siinä tiskin ääressä tajusin, että minäkin olen saanut
lahjaksi hänen tekemänsä Puutalojen Turku kirjan. En vain ollut
yhdistänyt tuttua nimeä tähän museoharjoittelijaan jonka olin tavannut
viimeksi viisitoista vuotta sitten. Siinä tiskin ääressä me sitten
jaoimme saman merkillisen yhteisen kokemuksen, kun takanamme velloi
ihmismeri kuullakseen mitä Anna-Leena Härkösellä oli sanottavanaan. Me
teemme tätä työtämme, kirjoitamme kirjoja ja artikkeleja ja tuntuu,
että kyllä ne menevät kaupaksi ja niitä luetaan, mutta ei meidän
työtämme kukaan oikeastaan huomaa. Eikä se vaikuta mihinkään. Oli
hauska tavata tällainen yllättävä kohtalotoveri. Joten poistuin
messuilta ihan hyvillä mielin.
sunnuntai, 9. lokakuu 2005