Ensimmäiseksi silmiin osui Kirjailijaliiton pj joka lohdutti itkevää lastaan. Suuri kulttuuritapahtuma oli ollut hiukan liikaa pienelle ihmiselle. Liikaa se tuntui olevan vähän isommallekin pienelle ihmiselle, mutta minkä mahtoi, kirjailijan on markkinoitava kirjaansa. Osastohaastattelussa kävi huono säkä, koska naapurilavalla oli juuri menossa Tabermann ja kaikki olivat siellä. Anja Snellmankin käveli ohi ja talutti uutta miestä kuin muotovaliota koiranäyttelyssä. Tyttökirjailijoiden yhteisesiintyminen meni paremmin ja väkeä oli paljon. Jälkeenpäin minulta tultiin pyytämään nimikirjoitusta ja vähältä piti etten kapsahtanut pyytäjän kaulaan. Sain päivän mittaan myös lukijapalautetta. Maanantaisyndrooman ärsyttävät pikkutytöt olivat nostaneet aggressioita pintaan. Tapasin vanhoja ystäviä, jotka kaikki pysyivät hienotunteisesti pois näkyviltä kun minua haastateltiin ja jälkikäteen jonotimme tunnin saadaksemme pahvimukillisen oudon makuista kahvia ja mauttoman sämpylän. Yllättäen tapasin museoharjoittelijan kulttuurisihteeriajoiltani. Hän päivysti Turku-seuran osastolla. Rauno on tässä välin väitellyt ja pukannut jos jonkinlaista artikkelia ja kirjaakin. Vasta siinä tiskin ääressä tajusin, että minäkin olen saanut lahjaksi hänen tekemänsä Puutalojen Turku kirjan. En vain ollut yhdistänyt tuttua nimeä tähän museoharjoittelijaan jonka olin tavannut viimeksi viisitoista vuotta sitten. Siinä tiskin ääressä me sitten jaoimme saman merkillisen yhteisen kokemuksen, kun takanamme velloi ihmismeri kuullakseen mitä Anna-Leena Härkösellä oli sanottavanaan. Me teemme tätä työtämme, kirjoitamme kirjoja ja artikkeleja ja tuntuu, että kyllä ne menevät kaupaksi ja niitä luetaan, mutta ei meidän työtämme kukaan oikeastaan huomaa. Eikä se vaikuta mihinkään. Oli hauska tavata tällainen yllättävä kohtalotoveri. Joten poistuin messuilta ihan hyvillä mielin.