Olin oikeastaan välillä jo unohtanut tuon aika mainion televisio-ohjelman, jossa osataan keskittyä kirjoihin ilman sen kummempia kommervenkkejä. Minä en oikein tiedä miten ne suomenruotsalaiset sen tekevät, mutta ohjelma on minusta aina kiinnostava ja uusia näkökulmia avaava, vaikkei siinä näköjään pyritä yhtään mihinkään. Nytkin kolme äijää vain istui pöydän ääressä ja puhua pälpätti kirjoista. Mutta he tekivät sen kiinnostavasti. Haastateltavana oli Kjell Erling Genberg, joka julkaisee viisikin kirjaa vuodessa ja jonka kirjoja Dagens Nyheter ei välitä sivuillaan arvostella. Herrat etsivät syytä siihen miksi Genbergin kirjat eivät kelpaa arvostelijoille, mutta eivät löytäneet. Tosin olisihan se ehkä ollut aika epäkohteliasta kaukaa Göteborgista raahattua vierasta kohtaan jos he olisivat siinä hänen kuullensa todenneet ymmärtävänsä oikein hyvin miksi hänen kirjansa eivät kelpaa arvoisan päivälehden kulttuuritoimitukselle.

Ohjelmassa nähtiin myös Tracy Chevalierin lyhyt haastattelu. Häneltä kysyttiin mitä hän pitää kirjojensa saamasta vastaanotosta. Chevalierin kirjoillahan menee sinänsä aivan hyvin, mutta niitä vain ei pidetä varsinaisena korkeakirjallisuutena. Siis tämä käsitys tuntui olevan sekä haastattelijalla, että Chevalierilla itsellään. Chevalier taitaa pitää itseään eräänlaisena väliinputoajana. Hän ei ole korkeakirjallinen, mutta ei puhdas viihdekirjailijakaan. Jännää miten tärkeää olisi pystyä aina luokittelemaan kirjailija johonkin lokeroon ja tietää vedenpitävästi edustaako hän korkeakirjallisuutta vai viihdekirjallisuutta. Chevalier totesi, että usein ajatuskulku näyttää olevan se, että kun kirja on vaikea, se on myös vakava, siis korkeakirjallisuutta. Jos kirja on helppolukuinen, se on viihdekirjallisuutta. Mutta vakavuushan ei edellytä ollenkaan vaikeatajuisuutta. On täysin mahdollista olla helppotajuisesti vakava. Ja syvällisiä voi puhua hyvin yksinkertaisesti ja selkeästi ja jopa mukaansatempaavasti. Toisaalta olen lukenut paljon vaikeatajuista hölynpölyä josta on ollut mahdoton löytää mitään sisältöä, niin että tuo vaikea-helppo-akselin kautta on oikeastaan aika mahdoton hahmottaa sitä onko kirja matala- vai korkeakirjallisuutta.

Chevalier pohti myös sitä miksi on tarpeen luokitella kirjallisuutta. Hänen käsityksensä mukaan se lähtee lähinnä kirjakauppiaiden tarpeista. Ehkä lukijatkin kaipaavat luokitteluja, mutta samalla se rajoittaa. Ihmiselle voi syntyä mielikuva, että hän ei halua lukea sanotaan nyt vaikkapa historiallisia viihderomaaneja. Silloin hän jättää koko genren huomiotta, vaikka sieltä voisi kuitenkin löytyä myös häntä kiinnostavia kirjoja.

Olen onnellinen siitä, ettei minulla ole koskaan ollut lukijana tarvetta luokitteluihin. Olen käsittääkseni lukenut suurella kiinnostuksella aivan kaikkea. Ainakin melkein kaikkea. Lapsena luin jopa sotaromaaneja. Veli sai aina joka jouluksi lahjaksi Lauttamuksen romaanin ja minä luin sen joulun jälkeen.