Olen pudonnut näiden päivien läpi kuin kivi. Se on tuntunut miellyttävältä sitten kun uskalsin antaa itselleni luvan. Eilisen päivän aikana katsoin televisiosta neljää elokuvaa ja luin neljää kirjaa enkä juurikaan poistunut sohvalta, edes bloggaamaan. Kissa oli tyytyväinen. Aina kun olen sohvalla, se tulee päälleni. Ensin se on tiiviillä kerällä ja varmistaa kynsillään että myös pysyy siinä jos liikahdan. Mutta mikäli maltan olla aloillani riittävän pitkään, se rentoutuu ja alkaa venyä kunnes muistuttaa puuhkaa. Silloin sitä voi rapsutella  vatsan alta, vaikka muuten se ei siedä sitä lainkaan. 

Tänään kuitenkin tuntuu siltä, että voisin tehdä jotain ja olen päättänyt mennä katsomaan   Narnia-elokuvaa. Olen miettinyt mistä mahtaa johtua, etten minä ole lapsena lukenut Narnia-kirjoja.  Olen varma että olisin rakastanut niitä mikäli olisin löytänyt ne. Mutta minulla ei ole niistä mitään muistikuvaa, vaikka luin Porin kirjaston lastenosaston kirjat läpi hylly hyllyltä ja lopulta kirjastonhoitaja päästi minut poistettujen kirjojen varastoon etsimään lisää luettavaa. Mutta ensimmäinen kontaktini CS Lewikseen on yläasteelta jolloin luokkakaveri luki Paholaisen kirjeopistoa. Luettuaan hän lainasi kirjan minulle ja minusta se oli huikea. Kirjoitin siitä aineenkin. Myöhemmin hankin kirjan ikiomaksi, mutta nykyään sen lukeminen ei ole tuottanut ahaa-elämyksiä.

Narnia-kirjat löysin vasta kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Silloin televisiosta tuli Shadowlands, siis ei se suurtuotanto jossa Anthony Hopkins esitti CS Lewistä, vaan englantilaisten tekemä, jossa Joss Ackland oli pääroolissa. Katsoin elokuvan pikkuruisesta matkatelevisiosta ja jostain syystä se osui minuun kuin potku palleaan. Seuraavana päivänä menin kirjastoon ja lainasin sieltä kaiken mitä CS Lewikseltä löytyi. Narnia-kirjat ja sitten sellainen pieni kirja, Ilon yllättämä, jossa Lewis selvittää kuinka ateisti voi kääntyä kristityksi. Hän perustelee uskoa älyllisesti ja saa sen näyttämään järkiperäiseltä ratkaisulta.

Minuun tämä järkeily ei ole koskaan vedonnut. On triviaalia ajatella että uskon pitäisi olla rationaalia. Edes Lewiksen kaltainen loogisesti päättelevä herra ei saa minua vakuuttumaan siitä. Oikeastaan hän on vedonnut minuun juuri päinvastaisesta syystä. Hänen elämänsä oli miellyttävässä järjestyksessä kunnes hän päätäpahkaa rakastui. Tosin kirjeenvaihto Joyn kanssa taisi olla vireillä jo vuosia ennen tapaamista, toisin kuin elokuva antoi ymmärtää, mutta amerikkalaisrouva pisti kuitenkin Lewiksen elämän paljon konkreettisemmin uuteen uskoon kuin kristinusko konsanaan. Eikä siinä ollut rationaalisilla päättelyillä ja perusteluilla suurtakaan sijaa. Hän kuunteli tunteitaan ja ne veivät hänet mankelin läpi eikä mikään ollut sen jälkeen enää ennallaan. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi yleensäkin kuunnella paljon enemmän tunteitamme kuin nyt uskallamme tehdä. Arvostamme järkeä ja laiminlyömme tunteita, mikä taitaa usein johtaa järjettömyyksiin.

 Täältä löytyy lisää luettavaa Narniasta.

Lisäys 18.40 Lyhyt kommentti elokuvaan:

Oli iloinen yllätys huomata että kykenen eläytymään satuelokuvaan. Olin kyllä aika hyvin virittäytynyt koska alkupätkien aikana liikutuin kyyneliin siitä Finnairin mainoksesta missä pieni poro juoksee talvisen maiseman halki ja löytää lopulta emonsa. Se ei ehkä ole ihan normaalia.  Mutta siis eläydyin sotaa pakoon lähteneiden lasten tilanteeseen ja minusta oli huikeaa kun vaatekaapin kautta löytyi tie ihmeelliseen Narniaan. Sotaa ja tappamista oli kuitenkin vähän liikaa minun makuuni, vaikka ymmärränkin että oli kysymys hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Kaikenlaiset pienet asiat vähän häiritsivät. Esimerkiksi se, että lapset ottivat vaatekaapista turkit ylleen mennessään kylmään Narniaan. Ja sitten sympaattiset majavat johdattivat heidät Aslanin luo, joka oli leijona. Siis eikö näitä eläimiä loukannut se, että lapset olivat pukeutuneet kuolleiden eläinten karvoihin? Minua se häiritsi. No pikkujuttu, CS Lewiksen aikaan eläinsuojelukysymykset eivät olleet niin pinnalla kuin tänään.

Kun Aslan antoi elokuvassa henkensä Edmundin puolesta, minua itketti niin paljon että oli pakko purra vanttuita etten ulisisi ääneen. Pääsiäisen kertomus ei ole koskaan ennen vaikuttanut tunteisiini tällä tavalla. Ja kun Aslan sitten nousi kuolleista, teki mieli hypätä ylös ja huutaa halleluja. Elokuvan jälkeen tunsin itseni kuitenkin hiukan surulliseksi koska oikeassa elämässä eläimet kuolevat joka päivä meidän ihmisten puolesta, mutta eivät koskaan nouse kuolleista.