Tuon edellisen postauksen kommenteissa Riikka yhtyi Saaran esittämään kritiikkiin. Hänkin on alkanut miettiä eikö elämä voisi olla onnellista ilman romanttista rakkautta. Siis sellainen tavallinen arki, missä perhe yhdessä toimii ja hoitaa toisiaan ilman, että tähtisadetikut rätisevät vanhempien välillä. Toisten valintojen kunnioittaminen ja toisaalta itseensä tyytyminen sellaisena kuin on - elämän vastaanottaminen "sellaisena kuin se tulee", voi uskoakseni tehdä ne lapsetkin onnelliseksi.

Itseensä tyytyminen sellaisena kuin on ja elämän vastaanottaminen sellaisena kuin tulee, on minustakin kaunis ajatus. Minäkin kaipaan sellaista tapaa elää. Katson aina kadehtien kissaani, se tyytyy itseensä sellaisena kuin on ja ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Eläin näyttää elävän ikuista nykyhetkeä. Jos sillä on ruokaa ja lämpöä ja miellyttävää seuraa, se ei näytä kaipaavan muuta. Me ihmiset olemme tietysti eläimiä, siitä minulla ei ole epäilystäkään, mutta olemme myös jotain muuta. Mistä minulla ei tätä nykyä myöskään ole mitään epäilystä, vaikka en pystykään perustelemaan tätä ajatusta mitenkään muuten kuin sanomalla että minusta tuntuu siltä ja siksi minä uskon siihen.

Romanttinen rakkaus on tietysti ongelmallinen juttu. Mutta mitä me oikein tarkoitamme kun me puhumme romanttisesta rakkaudesta? Onko ihmisen haave elinikäisestä rakkaudesta, kumppanuudesta, uskollisuudesta romantiikkaa? Minulle romantiikkaa ovat kynttiläilalliset, fiini pukeutuminen ja muu keekoilu. Joka sinänsä voi olla ihan innostavaa ja virkistävää sijaistoimintaa sille joka sitä kaipaa. Ihmisen halu löytää sielunkumppani ja elää sen kanssa kunnes kuolema erottaa, ei ole minulle romantiikkaa, vaikka muut sen sellaiseksi monesti nimeävätkin. Minulle se on ihmisyyttä. Se ei useinkaan toteudu, mutta siitä voi kuitenkin haaveilla. Eikä elämä  siitä muutu paremmaksi, että lopettaa haaveilun. Mutta tietenkin kannattaa miettiä, mitä haaveilee. Koska haaveet voivat myös toteutua.

Ymmärrän kyllä, että ihminen voi joutua unelmiensa kanssa törmäyskurssille. Mutta mitä me olemme ilman unelmiamme? Minä en halua lakata unelmoimasta ja vain tyytyä siihen mitä minulla on. Vaikka voihan tosiaan olla, että olisin tyytyväisempi elämääni jos voisin ajatella että se on nyt tässä näin ja muuta ei tarvita. Minä en odota unelmieni prinssiä, olen aivan tyytyväinen siihen jonka kampitin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta minä haaveilen paremmasta, kauniimmasta maailmasta jossa aseet taotaan auroiksi ja leijonat laiduntavat vehreillä niityillä yhdessä gasellien kanssa. Minä tiedän että se on vain unelma, mutta silti minä haaveilen siitä enkä koe, että kykyni haaveilla tekisi minusta epärealistisen haihattelijan.