Yritän nyt kuitenkin pärettää tuosta Brokeback mountainista
jonka kävin eilen katsomassa ihan tuoreeltaan. Tätähän leffaa on
hypetetty aika tavalla ja mainonta oli ollut tehokasta koska teatteri
täyttyi ääriään myöten perjantaina klo 17. Minäkin olin odottanut tätä
elokuvaa jo monta viikkoa. Kuten olen ennenkin maininnut, olen heikkona
tunteellisiin homoleffoihin, en tiedä miksi. Mutta tiedän etten ole
ainoa nainen maailmassa jolla on tällainen kieroutuma. Tiedän mm. että
slashiksi kutsutaan fanien kirjoittamia tarinoita joissa sarjojen tai
elokuvien mieshenkilöille kehitellään yhteisiä homoeroottisia
kohtauksia. Mieleeni jäi, että esim. Star trekin kapteeni Kirkin ja
Spockin suhde olisi inspiroinut erityisesti tyttöjä/naisia. Minullakin
on nyt mielessä monta tarinaa jotka voisin kirjoittaa Ennisistä ja
Jackista, mutta valitettavasti minulla ei taida olla aikaa eikä
voimavaroja fanifiktion tekemiseen.
Mutta siis tästä leffasta. Ihan oma päreen aihe voisi olla miettiä,
miksi monet naiset suhtautuvat homoeroottisiin suhteisiin niin
romanttisesti. Se on minusta aika erikoista. Olen välillä yrittänyt
miettiä sitä, mutta en ole löytänyt järkevää vastausta. Joten jätän
aiheen sikseen, mutta otan mielelläni tulkintoja vastaan
tietäväisemmiltä ihmisiltä. Kerron nyt vain miksi pidin tästä
elokuvasta. Ensinnäkin minusta on ihanaa kun elokuvassa käytetään
elokuvan mahdollisuuksia. Onhan se tietenkin kaupallista. Tätäkin
leffaa tehdessä on varmasti poltettu rahaa, mutta kyllä se myös näkyy,
koska kuvaus on upeaa, maisemat henkeäsalpaavia, mutta eivät
kiiltokuvamaisia. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt köyhää
Amerikkaa ja köyhiä amerikkalaisia kuvatun näin riipaisevasti. Katsokaa
miten Ennis käy Jackin kuoltua tapaamassa tämän vanhempia. Katsokaa
taloa, keittiötä, isää ja äitiä. Sen kuluneempia taloja, tavaroita ja
ihmisiä en nyt heti muista nähneeni. Ja äidin katsetta kun hän
antaa Ennisille paperipussin jonne Ennis voi laittaa rakastettunsa
huoneesta löytämänsä paidat, en unohda varmaan ikinä. Hänen oma
paitansa, jonka hän oli luullut kadottaneensa, ja sen päällä Jackin
paita. Aivan kuin Jack olisi halunnut siten sulkea Ennisin syliinsä.
Elokuva oli traaginen, koska Ennis ja Jack selvästikin kuuluivat
yhteen. He olivat hyväksi toisilleen. Mutta siellä missä he elivät,
asenteet heidänlaisiaan kohtaan olivat ankarat ja erityisesti Ennisia
pelotti tuomio jonka maailma heille langettaisi. Traagisinta tarinassa
oli se, että heillä oli mahdollisuus onneen. Maailma heidän ympärillään
oli muuttumassa ja Jack persoonaltaan joustavampana tajusi sen. Mutta
Ennis ei kyennyt muuttumaan. Hän pelkäsi ja siksi kielsi itseltään
onnen mahdollisuuden. Joten minulle tämä elokuva puhuu voimakkaasti
pelon voittamisesta. Tai rohkeudesta. Siitä että uskaltaa tehdä niin
kuin tuntee oikeaksi eikä anna maailman mahdollisen tuomion hyydyttää
itseään. Jostain syystä juuri tämä puoli näissä elokuvissa puhuttelee
minua eniten. Miten paljon ihmiseltä vaaditaan, että hän uskaltaa
kulkea omaa tietään ja miten välttämätöntä se on.
lauantai, 28. tammikuu 2006