39993.jpg

Kun olin 13 v rakastin Cliff Richardia. Olin oikeastaan jo unohtanut tämän asian, mutta se tuli mieleen lukiessani Tommin pärettä Tapani Kansasta. Kommenttilaatikossa nimittäin Tui mainitsi Donny Osmondin ja jokin kauan sitten vaiennut sisäinen kelloni kilahti oitis. Minä tykkäsin niihin aikoihin Donnystakin, mutta hän ei kuitenkaan koskaan saanut sieluani soimaan samalla tavalla kuin Cliff. Muistan itkeneeni vuoteessani ajatellessani että joutuisin ehkä elämään koko pitkän elämäni tapaamatta rakastettuani koskaan. En ehkä koskaan saisi puhua hänen kanssaan enkä saisi koskettaa häntä. Se tuntui aivan liian julmalta kohtalolta. 

Kommenttipalstalla SusuPetal sanoi, ettei kukaan itseänsä kunnioittava ihminen voi tunnustaa kuunnelleensa Donny Osmondia. Epäilen että hän olisi samaa mieltä Cliff Richardista. Vaikea on minunkin ymmärtää että Cliffin ääni sai minut joskus vapisemaan onnesta ja kaipauksesta. Surffailin äsken Cliffin virallisilla nettisivuilla ja yritin tavoittaa edes pientä häivähdystä nuoruuteni tunnelmista, mutta vielä se ei onnistunut. Noissa kuvissa hän näyttää lähinnä kuivalta muumiolta. Hän oli kuitenkin minulle niin peräti tärkeä ihminen, että pitäisi ehkä hankkia hänen levyjään, mikäli niitä jostain saa ja kuunnella siinä toivossa, että jokin kuollut ja kuopattu osa minua sittenkin vielä virkoaisi ja versoisi uudestaan kukkaansa. 

Nyt yritän jotenkin ymmärtää, mitä ihmettä minä näin hänessä silloin? Ja miksi jonkun täysin vieraan ihmisen kasvot ja ääni voi tulla niin tärkeäksi? Muistan miten epätoivoisesti metsästin vanhoista Suosikeista ja muista nuortenlehdistä juttuja ja kuvia Cliffistä. Miten riemullista oli kun sellainen jostain löytyi. Jokainen tuhruinen, mustavalkoinenkin lehtikuva oli suuri aarre jota ahmin silmilläni huoneeni suljetun oven takana tietäen, että minulle naurettaisiin jos rakkauteni tulisi perheeni tietoon. Jotkut luokkatoverini tapetoivat seinänsä idoliensa julisteilla, minä en tehnyt niin. Ensinnäkään minulla ei ollut ainuttakaan Cliff-julistetta, vaikka olisin varmaankin voinut tappaa sellaisesta, mutta en pilkan pelossa olisi ikimaailmassa uskaltanut myöskään laittaa kuvaa huoneeni seinälle. Cliff oli minun salaisuuteni.

Nettisivuilla surffatessani tulin sitten ajatelleeksi, jälleen kerran, sitäkin miten maailma tosiaan on muuttunut. Kun olin nuori, idolinsa kuvia sai todellakin etsiä ja olla tyytyväinen jos joskus jonkin löysi. Nyt ei tarvita kuin yksi hiiren klikkaus ja minulle avautuvat netin kaikki loputtomat -kuva ja juttuvarastot. Miten se sanonta meneekään. Jumala antaa meille kamman kun olemme jo kaljut. Toisin sanoen nyt niitä Cliffin kuvia olisi tarjolla vaikka kuinka, vaan arvatkaapa kiinnostaako.