Olen ihmetellyt, miksi olen jaksanut käydä sinnikästä keskustelua
ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta blogissa, johon on linkki
tuolla Lillukanvarsissa. Ajoittain olen tuntenut itseni naurettavaksi.
Olen yrittänyt irrottautua keskustelusta, mutta sitten palaan kuitenkin
aina katsomaan. Luen kommentin ja provosoidun vastaamaan. Enkä ymmärrä
miksi. Koska periaatteessahan asia ei kosketa minua. Ei se ole minun
taisteluni. Minulle pitäisi olla suurin piirtein se ja sama mitä
jossain uskonnollisessa yhteisössä ajatellaan. Mutta mollylle vastatessa yhtäkkiä tajusin yhteyden.
Olen tänään menossa tapaamaan paria kansakouluaikaista luokkakaveriani.
Ajatukseni ovat olleet omassa lapsuudessa ja koulumuistoissa
(joita on hyvin vähän). Toista koulukaveria en ole nähnyt edes
vilaukselta yli kolmeenkymmeneen vuoteen, toisen näin ohimennen
Stockmannilla muutama viikko sitten. Olen muistellut ikävää
opettajaamme ja jäsentänyt vähiä muistojani uudestaan heiltä saamieni
joidenkin uusien tietojen perusteella (olemme lähetelleet
sähköpostiviestejä). Olen ollut niin keskittynyt muistelemaan itseäni
9-10 vuotiaana, etten ole tullut ajatelleeksi miten meillä kolmella on
yhteys vähän myöhäisemmältäkin ajalta. Olimme kaikki 70 luvun
puolivälin tienoilla tekemisissä juuri viidesläisen herätysliikkeen
kanssa. Mutta en ole henkilökohtaisesti ajatellut asiaa paljonkaan sen
jälkeen kun pystyin kyseisestä liikkeestä irrottautumaan. Muistan että
oli suuri helpotus tajuta, ettei minun tarvitse välittää siitä
liikkeestä. En tarvitse niitä ihmisiä, enkä mitään muutakaan mitä
kyseinen liike edustaa. Se ei juuri ole kummitellut mielessäni sen
koommin.
Mutta nythän se kummittelee. Ja tajusin yhtäkkiä,
etten ole halunnut ajatella sitä asiaa, enkä ole oikein voinut antaa
itselleni anteeksi sitä että olen ollut niin tyhmä. Että olen joskus
ollut niin yksinäinen ja seurankipeä, että olen muodon vuoksi pyörinyt
mukana porukassa jonka maailmankatsomusta en jakanut. Että olen istunut
nuortenilloissa ja raamattupiireissä sen vuoksi, että jotkut kaveritkin
olivat siellä. Että kävin niissä illoissa mieluummin kuin istuin kotona
yksin omien ajatusteni kanssa. Aina kun törmään viidesläisiin tai
muihin herätyskristillisiin tyyppeihin, minut valtaa ärtymys. Mutta nyt
tajuan että oikeastaan olen ärtynyt itselleni. Inhoan omaa nuorta,
kaipaavaa itseäni joka tyytyi niin vähään ettei se oikeastaan ollut
yhtään mitään.
torstai, 9. helmikuu 2006