Olen ihmetellyt, miksi olen jaksanut käydä sinnikästä keskustelua ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta blogissa, johon on linkki tuolla Lillukanvarsissa. Ajoittain olen tuntenut itseni naurettavaksi. Olen yrittänyt irrottautua keskustelusta, mutta sitten palaan kuitenkin aina katsomaan. Luen kommentin ja provosoidun vastaamaan. Enkä ymmärrä miksi. Koska periaatteessahan asia ei kosketa minua. Ei se ole minun taisteluni. Minulle pitäisi olla suurin piirtein se ja sama mitä jossain uskonnollisessa yhteisössä ajatellaan. Mutta mollylle vastatessa yhtäkkiä tajusin yhteyden.

Olen tänään menossa tapaamaan paria kansakouluaikaista luokkakaveriani. Ajatukseni ovat olleet   omassa lapsuudessa ja koulumuistoissa (joita on hyvin vähän). Toista koulukaveria en ole nähnyt edes vilaukselta yli kolmeenkymmeneen vuoteen, toisen näin ohimennen Stockmannilla muutama viikko sitten. Olen muistellut ikävää opettajaamme ja jäsentänyt vähiä muistojani uudestaan heiltä saamieni joidenkin uusien tietojen perusteella (olemme lähetelleet sähköpostiviestejä). Olen ollut niin keskittynyt muistelemaan itseäni 9-10 vuotiaana, etten ole tullut ajatelleeksi miten meillä kolmella on yhteys vähän myöhäisemmältäkin ajalta. Olimme kaikki 70 luvun puolivälin tienoilla tekemisissä juuri viidesläisen herätysliikkeen kanssa. Mutta en ole henkilökohtaisesti ajatellut asiaa paljonkaan sen jälkeen kun pystyin kyseisestä liikkeestä irrottautumaan. Muistan että oli suuri helpotus tajuta, ettei minun tarvitse välittää siitä liikkeestä. En tarvitse niitä ihmisiä, enkä mitään muutakaan mitä kyseinen liike edustaa. Se ei juuri ole kummitellut mielessäni sen koommin.

Mutta nythän se kummittelee. Ja tajusin yhtäkkiä, etten ole halunnut ajatella sitä asiaa, enkä ole oikein voinut antaa itselleni anteeksi sitä että olen ollut niin tyhmä. Että olen joskus ollut niin yksinäinen ja seurankipeä, että olen muodon vuoksi pyörinyt mukana porukassa jonka maailmankatsomusta en jakanut. Että olen istunut nuortenilloissa ja raamattupiireissä sen vuoksi, että jotkut kaveritkin olivat siellä. Että kävin niissä illoissa mieluummin kuin istuin kotona yksin omien ajatusteni kanssa. Aina kun törmään viidesläisiin tai muihin herätyskristillisiin tyyppeihin, minut valtaa ärtymys. Mutta nyt tajuan että oikeastaan olen ärtynyt itselleni. Inhoan omaa nuorta, kaipaavaa itseäni joka tyytyi niin vähään ettei se oikeastaan ollut yhtään mitään.