Ulkopuolinen kiinnitti tuolla kommenteissa huomiota siihen miten kirjoitin tarpeettomista ihmisistä. Hän kritisoi ajatusta että joku ihminen olisi tarpeeton. En minäkään halua uskoa etteikö jokainen ihminen olisi tarpeellinen. Mutta ihmisellä itsellään voi olla sellainen kokemus ettei häntä kukaan tarvitse. Minäkin mietin usein omaa tarpeellisuuttani. Mutta omalla kohdallani on kyllä selvää, että voisin olla tarpeellinen jos vain viitsin. Haluan tietysti ajatella, että työnikin on tarpeellista. Jopa blogini saattaa ajoittain olla tarpeellinen jollekin muullekin kuin vain minulle. Mutta minulla on usein tunne, etten kuitenkaan ole tarpeeksi tarpeellinen. Tosin siitä typerästä ajattelutavasta minä olen nyt pääsemässä eroon. Yritän lopettaa valittamisen ja mieluummin tehdä jotain jonkun hyväksi, jos sellainen tilanne tulee ja muuten olla kuin ellun kana. Mutta oman kokemukseni kautta minun on helppo ymmärtää elämän lamaannuttamia ihmisiä jotka kokevat jääneensä kaikesta hyvästä ulkopuolelle ja muuttuneensa näkymättömiksi ja tarpeettomiksi. 

Ihminen ei itse välttämättä tiedosta mikä merkitys hänen elämällään on muille ihmisille. Eikä hän välttämättä tiedosta muiden ihmisten merkitystä omassa elämässään. Minä en tiedostanut isäni merkittävyyttä enkä tajunnut kuinka laajalle säteilevää hänen vaikutuksensa oli ollut ennen kuin hän kuoli. Yllättäen tulin siihen johtopäätökseen että hänen jättämänsä aukko olisi ollut pienempi jos välimme olisivat olleet läheiset. Mutta me emme oikein pystyneet puhumaan keskenämme ja kun hän kuoli, tajusin menetykseni valtavuuden. Minä en menettänyt pelkästään sitä mitä oli, vaan menetin kaiken sen mitä olisi voinut olla, mutta ei ollut. Eikä tule koskaan olemaan. Ja sen kanssa on elettävä.

Onkohan se aina niin, että musertavinta on menettää jotain sellaista joka olisi voinut olla, mutta ei ollut, koska siihen ei koskaan uskaltanut tarttua, vaatia siitä itselleen.