Mysterium
konsertti Das Marien-Leben tuntui etukäteenkin ajatellen haastavalta.
Hindemithin sävellyksiä Rilken runoihin jotenkin poikkitaiteellisesti.
Jotkin Rilken teokset ovat olleet minulle läheisiä, joten siksi
konsertti kiinnosti. Ja tietenkin myös siksi että se pidettiin Mikaelin
kirkossa, johon olen rakastunut, mikäli rakennukseen voi
rakastua. Hindemith on polyfoonikko, joka "tunteellisuutta karttavassa uusasiallisuudessaan etääntyi jälkiromantiikan paatoksesta." Esityksestä vastasi kansainvälinen työryhmä.
En ymmärtänyt tästä mysteerinomaiseksi mainostetusta
poikkitaiteellisesta esityksestä mitään. Mies kulki ympäri kirkkoa
valkoinen kaapu päällä. Välillä urut soivat ja nainen lauloi kovalla
äänellä. Välillä mies puhui. Välillä hän kyyhötti pitkiä aikoja
alttarin edessä. Yhtäkkiä mies nousi pystyyn ja huusi: Meidän herramme
Jeesuksen Kristuksen veri! Sitten räjähti, ja alttarin takaa nousi
savua. Huomasin että vierustoverini hytkyi enkä minäkään sitten enää
pystynyt pidättelemään. Yhden painajaismaisen hetken kuulin
tirskahdusteni kiirivän räjähdyksen jälkeisessä kuolemanhiljaisuudessa.
Onneksi urkujen pauhu jatkui kohta ja peitti alleen puberteettisen
hihitykseni joka kohosi potenssiin siinä vaiheessa kun valkokaapuinen
mies alkoi soittaa alttarin edessä urkujen säestyksellä sahaa.
Voin vilpittömästi sanoa, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa.
Minun ei ole tarkoitus pilkata työryhmän näkemystä Marian elämästä.
Olen aivan vakuuttunut siitä, että he olivat ammattitaitoisia ja heillä
oli selkeä näkemys. Mutta valitettavasti minä en kyennyt eläytymään.
Ilta huipentui siihen, että kävellessäni ystäväni kanssa kirkosta
kotiin astuin jättiläismäiseen koiranpaskaan. Oloni on häikäisevän
hilpeä.
sunnuntai, 26. maaliskuu 2006