Kun minulle tiistaina soitettiin ja kerrottiin että olen saanut apurahan, olen ollut sen jälkeen vähän hurlumhei. Tiedän nyt että saan kirjoittaa tämän vuoden rauhassa ja se näköjään sitten vaikuttaa minuun niin että keskittymiskyky, jossa ei muutenkaan ole ollut hurraamista, katoaa täysin ja huinin ympäriinsä toistaitoisena ja tuskin ymmärrän mitä ympärillä tapahtuu.

Minua hävettää kirjoittaa rahasta. Oikeat taiteilijat eivät puhu rahasta. Rahasta puhuminen ei ole kiinnostavaa. En minäkään viitsi lukea juttuja joissa taiteilijat valittavat sitä ettei heillä ole rahaa. Milloinkas taiteilijoilla muka olisi tarpeeksi rahaa, eihän niille mikään riitä. Mikä laulaen tulee se viheltäen menee, vaikka minä olen kyllä aikamoinen penninvenyttäjä. En muista milloin olisin käynyt kampaajalla ja kyllä kyllä, se tosiaan näkyy. En juuri ostele kirjoja muuten kuin joskus pengon niitä alekoreja. Nyt viimeksi ostin Mark Twainin huvittavan pienen kirjan Mikä on ihminen.

Twain käy sokraattista keskustelua pyrkimyksenään osoittaa, että ihminen on täydellisesti ympäristönsä tuote, kaikki tulee ulkopuolelta. Se minne satumme syntymään, määrää sen millaisia meistä tulee. No en näin äkkipäätä pysty väittämään vastaan, kyllä minä varmaan aika erilainen olisin jos olisin sattunut syntymään vaikka Afganistaniin. Tuskin olisin enää hengissäkään. Ihminen toimii myös aina luonteensa mukaan. Luonne määrää kaiken. Toiset ovat iloisia ja onnellisia tapahtuipa heille elämässä mitä hyvänsä. Toiset ovat murheen murtamia tapahtuipa heille millaisia onnenpotkuja hyvänsä. Täytyy myöntää että tuossakin on jotain perää.

Twain myös osoittaa kirjassaan varsin kiistattomasti ettei ihminen tee mitään pyyteettömästi. Tekipä hän millaisen epäitsekkäältä vaikuttavan hyvän työn tahansa, taustalla on aina ihmisen halu miellyttää ensisijaisesti itseään. Toisin sanoen jos minä vaikka luovuttaisin tuon apurahani nälkämään lapsille, se ei suinkaan olisi pyyteetön teko niin kuin joku voisi kuvitella. Rahan lahjoittamisesta tulisi minulle kuitenkin hyvä mieli, tuntisin itseni hyväksi ihmiseksi ja sehän on varsin mainio tunne. Twainin mielestä tämä tunne olisi lahjoitusoperaationi perimmäinen motiivi, ei suinkaan halu auttaa esim. Afrikan sarvessa kuivuudesta kärsiviä ihmisiä.

Halu tuntea itseni hyväksi ihmiseksi ei kuitenkaan ole niin suuri että luopuisin apurahastani. Teen kompromissin. Pidän rahat itselläni, mutta jaan kymmenykset valitsemilleni järjestöille. Voisin oikeastaan nyt tehdä sellaisen päätöksen, että joka kerta kun saan apurahan, siitä menee tietty prosentti jollekin  järjestölle. Kunpa nyt muistaisin tämän vielä siinäkin vaiheessa kun ahneus yllättää.