Mutta tosiaan on mielenkiintoista, samalla upeaa että kuitenkin hieman alakuloista menettää maailmanpelkoaan. Silloin kun maailmaa ei pelkää niin se näyttää niin kauhean pieneltä.
Tristanin teksti pysäytti koska olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa. Muuttuminen on merkillistä. Samalla kun elämään tulee uutta positiivista sisältöä tuntuu haikealta luopua siitä mihin on tottunut. Sitä seisoo kohdassa jossa menneen ja tulevan mannerlaatat hiertävät toisiaan vasten minuuden uumenissa ja liitoskohdasta pursuaa pintaan yllättäviä asioita jotka voivat olla upeita ja pelottavia tai sitten vain niin outoja että niihin on vaikea suhtautua. Ihminen voi kiintyä omaan sairauteensa, nähdä sairastumisen onnellisena asiana ja parantuessaan muistella sairastumista haikeana. Koska sairastuminen merkitsi sitä, että jokin epämääräinen ja kätketty sai selkeän muodon. Ihminen varmaan aina kaipaa selkeyttä. Kun sairaus alkaa jäädä menneisyyteen, joudutaan jälleen epämääräiselle alueelle eikä parantuminen näyttäydykään pelkästään iloisena ja upeana asiana. Kun on sopeutunut ja tottunut sairauteensa ei enää muista millaista on elää terveenä. Kun sokea saa näkönsä, se ei välttämättä olekaan valtava riemu ja helpotus, vaan seurauksena voi olla alakuloisuutta, tarkoituksettomuudentunteita, ahdistusta. Koska totuttu maailma katoaa, tilalle tulee jotain uutta josta ei oikein tiedä mitä se on ja kuinka siinä voisi suunnistaa eteenpäin. Ne taidot, jotka on oppinut sokeana eivät ehkä olekaan enää hyödyksi kun voidaan jälleen käyttää omia silmiä ja koko maailma on näkyvissä.
