Onkohan
kirkko ryhtymässä epätoivoisiin tekoihin ehkäistessään väestökatoa? Se
tuli eilen mieleen kun jäin kirkon vangiksi, siis aivan konkreettisesti.
Olin jälleen mainiossa elämäkertaryhmässämme joka kokoontuu Henrikin
kirkolla ja tällä kertaa toimitimme antologiaamme jonka nimeksi tulee "Emme edes hengästy".
Mielestäni loistava nimi kirjalle ja kuvaa ilmapiiriä jossa olemme
työskennelleet. Tuli puhetta ryhmän jatkumisesta, joka ei näillä
näkymin tule toteutumaan, koska seurakunta on sitä mieltä että
vetäjälle ei enää makseta. Ihmiset ovat soitelleet kirkkoherralle ja
talousjohtajalle ja vedonneet kurssin jatkumisen puolesta, tuloksetta.
On herrojen mielestä mukavaa että kurssimme on ollut antoisa, mutta
päätös mikä päätös. Voimme toki kokoontua kirkolla niin kuin tähänkin
asti, mikäli hoidan homman talkooperiaatteella. Ryhmä on ollut niin
valloittava että päätökseni olla tekemättä kirjoittajaohjauskeikkaa
talkooperiaatteella on hiukan horjunut, koska enhän minä millään
haluaisi luopua näistä ihmisistä. He ovat sentään olleet minun
enkeleitäni ja kulkeneet kanssani syksyn pimeydestä kohti kevään
valoisuutta.
Pientä kapinahenkeäkin ryhmässä alkoi ilmetä.
Jotkut alkoivat miettiä mitä he oikeastaan ovat kirkolta saaneet.
Pitäisikö ryhmäirtisanoutua koko putiikista kun näin ilkeä temppu
heille nyt tehtiin. Ensin heidät saatiin innostumaan kirjoittamisesta
ja sitten sanotaan näkemiin, emme ole enää kiinnostuneet teidän
tarpeistanne. Jos olisin organisaattori, olisin varmaan polkaissut
käyntiin pienen kansanliikkeen ryhmämme puolesta, mutta kun minulla ei
ole sellaista taipumusta lainkaan. Olen sitä paitsi tehnyt erään
periaatepäätöksen minäkin. Kansanliikkeen, vaikka sitten pienenkin,
johtaminen on vastuullista työtä ja vie paljon energiaa jota tunnen
kuitenkin ensisijaisesti tarvitsevani jossain muualla. Kutsumukseni,
jos tällaista vanhahtavaa sanaa saa käyttää, on kirjoittamisessa.
Ilta päättyi, ihmiset lähtivät kotiin. Minä menin vielä
käymään naistenhuoneen puolella ja kun tulin sieltä, kirkkorakennus oli
pimeänä ja ovet sillä tavalla lukittu etten päässyt ulos. Pari
kurssilaista seisoi vielä pihalla. Hakkasin hätääntyneenä lasiovea
ja he näyttivät sangen hölmistyneiltä. Kirkko on aika iso
rakennus, mutta minulle tuli ahtaanpaikankauhu välittömästi. En ole
koskaan juuttunut hissiin, mutta tajusin kestäväni sellaisen aika
huonosti mikäli niin joskus kävisi. Toinen kurssilaisista, joka tuntee
seurakunnan talousjohtajan, soitti tälle selvittääkseen vahtimestarin
nimen ja puhelinnumeron, sillä kirkon ilmoitustaululta ei löytynyt kuin
Palvelevan puhelimen numero. Vasta sitten kun vahtimestari oli saatu
kiinni tajusin että pääsenhän minä nyt hyvänen aika ikkunasta pihalle.
Minkä sitten teinkin, vaikka ei se ollut kovin helppoa koska ikkuna oli
aika pieni, hiukan tuuletusluukkua isompi, mutta kuitenkin aika matala
ja muutenkin epämukasti muotoiltu. Onnistuin kuitenkin keplottelemaan
itseni ulos sieltä. Vahtimestarin kutsuminen oli kuitenkin ollut siinä
mielessä välttämätöntä että ikkunaa ei pystynyt ulkoapäin tietenkään
lukitsemaan.
Toisella kurssilaisella oli mukana leipäjuustoa
ja persikkahilloa. Dippasimme leipäjuustoa hilloon toipuaksemme
järkytyksestä. Vahtimestarikin oli järkyttynyt. Ei ollut 22 vuoden
aikana kuulemma koskaan käynyt hänelle näin. Mutta kirkon ollessa uusi
oli joku viettänyt siellä 9 tuntia. Me otimme tämän kirkon
panttivangiksi jäämisen merkkinä. Joku ei selvästikään halua, että
kurssimme loppuu tai edes siirtyy muualle Henrikin kirkon suojista.
keskiviikko, 26. huhtikuu 2006