Minussa
on sellainen vika että minä tylsistyn helposti tietynlaisessa seurassa.
Ja kun minä tylsistyn, niin sitten minua alkaa ahdistaa. Ja kun minua
oikein tarpeeksi ahdistaa, minä pimahdan ja sitten minua ei pitele
mikään.
Minä kestän aika huonosti tuntikausien keskustelua joka liikkuu
salaliittoteorioissa ja kaikessa kauheassa joka olisi voinut seurata
Neuvostoliiton romahduksesta, ja ehkä seurasikin mutta me vain emme
huomaa sitä. Ei noissa aiheissa sinänsä ole mitään vikaa, minä
vain en koskaan osaa sanoa mitään tuosta aiheesta joten joudun istumaan
hiljaa ja odottamaan, että juttu siirtyisi johonkin sellaiseen
aiheeseen josta minullakin olisi jotain sanottavaa. Mutta kun se ei
koskaan siirry.
Muistan jossain vaiheessa iltaa ajatelleeni pää kuumana että pitäisi
keskeyttää tuo salaliittoteoretisointi ja syöttää keskusteluun jokin
oma aihe mutta siis tuollaisessa tilanteessa pääni tyhjenee ihan täysin
lukuunottamatta tätä yhtä kaikenkattavaa ajatusta: tahdon kotiin.
Mutta ikä tuo viisautta. Olen oppinut, että jos olen tylsistynyt, niin
viina vain pahentaa asiaa. Joten ryhdyin raittiiksi kesken illan.
Kärsin pienen päänsäryn siinä unta odotellessa ja vältin kuin vältinkin
raivarin joka selvästi oli jossain mielen kynnyksellä odottamassa
kutsua.
Aina kun olen yksin, minä kaipaan ihmisiä. Mutta kun minä olen ihmisten seurassa, niin enhän minä kestä niitä lainkaan.
keskiviikko, 28. kesäkuu 2006