Anopin
luona käydessä kaappasin mukaani vanhat päiväkirjat jotka olivat muuton
jäljiltä jääneet sinne latoon pyörimään. Itse asiassa vähän järkytyin
tajutessani että ne tosiaankin olivat vielä siellä, kylmyyden,
kuumuuden, kosteuden, hiirien ynnä muiden tuholaisten armoilla. Eikö
sitä pitäisi päiväkirjojaan vaalia jotenkin, vaikka ei tunnistaisikaan
itsekseen sitä nuorta ihmistä joka hajanaisista töherryksistä
piirtyy.
3. 2. 1973
Mä vihaan kaikkea ja kaikkia. Mulla on soittis tänään, voi yrjö! Kaikki
on täyttä paskaa. Kertakaikkiaan yhtä helvettiä vittu saatana perkele.
23. 2.1973 Mikäs tässä ollessa. Hyvin rullaa. Kouluneuvosto vaalit on ohi ja musta tuli apujäsenen varajäsen.
15.5. 1973
Mä luin koulussa Mormonin kirjaa enkä käsittänyt mitään, mutta ei kai
sen välii kun en ole toistaiseksi mormooni. Mä haluaisin olla
katolinen, erityisesti roomalaiskatolinen. Se olis ihanaa, mä en
ainakaan usko että katoliset olis jotenkin kerettiläisii.
Olenko minä oikeastaan yhtään kehittynyt näiden kuluneiden vuosien
aikana. Ihmeen tuskallista tuo vanhojen päiväkirjojen lueskelu. On
joitakin sivuja jotka vaikuttavat kuin sähköisku, en pysty lukemaan
vaan käännän sivua. Tuskallisimmilta tuntuvat merkinnät joista aistii
oman teeskentelynsä. Nuo yllä olevat kehtaan muutamista kirosanoistaan
huolimatta julkaista, vaikka juuri on blogeissa käyty suuri kiroilunvastainen keskustelu.
Kehtaan julkaista nuo siksi, että ne tuntuvat niin aidoilta. Noin minä
olen siihen aikaan maailmassa varmaankin ihan oikeasti kokenut, vaikka
sinänsä mahdotonta enää saada otetta omasta nuoresta itsestään.
maanantai, 12. kesäkuu 2006