Olof
Lagercrantz kirjoittaa kirjassaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta
kirjailijoiden alkunäyistä. Kyse ei ole suurista tai merkittävistä
asioista, vaan jostain yksinkertaisesta mallista joka on olemassa ja
joka vaikuttaa siihen että jossain syvällä sisimmässä alkaa tapahtua
jotain. Lagercrantz kertoo itse kasvaneensa suolla. Suon
turvekerroksista löytyi parkkihapon säilömiä hukkuneita eläimiä. Hän ei
tiedä mitä tämä maisema hänelle merkitsee, mutta hän tietää ettei mikään muu maisema herätä hänessä sellaista läheisen suhteen tunnetta. Mitä tahansa voi tapahtua kun tämä on läsnä. Kaikessa muussa kaikki on mykkää.
Aloin miettiä omaa alkunäkyäni. Jostain syystä mieleen nousi syysaamu
kaupungin keskustassa joskus kuusikymmentäluvun lopulla. Asfaltti
kiiltää märkänä, talot näyttävät likaisilta, autot meluavat, minä olen
menossa kouluun ja minua masentaa. En viihdy koulussa, enkä elämässäni,
olen lohduton. Jostain kaukaa, en tiedä mistä, sieraimiini tulvahtaa
leipomon tuoksu. Vastapaistetun sokerisen hillomunkin tuoksu.
En tiedä onko tämä sellainen alkunäky josta Lagercrantz kirjoittaa,
mutta silti minusta tuntuu kuin tuo kokemus olisi seurannut minua koko
elämäni ajan. Että juuri tuo tunne on painunut sisimpääni ja vaikuttaa
siellä edelleen. Tunne, että vaellan pimeässä, lohduttomassa laaksossa,
mutta jostain tuntemattomasta lähteestä leijailee sieraimiini ihanaa
tuoksua muistutuksena siitä, että elämä voi olla jotain paljon enemmän
kuin ymmärrän.
keskiviikko, 2. elokuu 2006