Olen
ihmetellyt kielen ja todellisuuden välistä suhdetta. Minusta on
normaalisti päivänselvää, että maailmassa on kissoja ja koiria,
esimerkiksi. Kun minua vastaan tulee neljällä jalalla kulkeva
hännällinen nisäkäs, pystyn heti luokittelemaan sen kissaksi tai
koiraksi tms. Ja siksi minä yleensä kuvittelen, että eläimet syntyvät
tähän maailman nimilappu kyljessä. Että on jokin kosminen tai muu
ihmeellinen järjestys joka määrää, että meidän pitää nimittää kissaa
jotenkin eri tavalla kuin koiraa. Mutta voisi aivan hyvin olla, että
meillä olisikin kieli jossa kutsuisimme kissoja ja koiria jollain
yhteisellä nimellä, vaikka kisraksi. Niputtaisimme ne huolettomasti
samaksi suosittujen kotieläinten ryhmäksi. Tulisipa sitten vastaan
kissa, tai koira, sillä ei olisi väliä. Me vain osoittaisimme sitä
sormella ja sanoisimme kisra. Pitäisimme ehkä hulluna jos joku sanoisi,
että ne pitäisi luokitella jotenkin eri tavalla kun toinen kerran
haukkuu ja toinen naukuu. Grönlannissa on lumelle runsaasti
synonyymeja, meillä suomalaisilla taas on loputtomasti ilmauksia
esimerkiksi humalalle. Mutta jos meillä ei ole ollut tarvetta nimetä
jotain asiaa ja ilmiötä ollenkaan, niin sehän ei välttämättä tarkoita
ettei sitä ilmiötä olisi lainkaan olemassa. Me siis voimme elää
sellaisten ilmiöiden vaikutuspiirissä, joita emme tunnista, koska
kielemme ei ole huomannut nimetä niitä.
Mutta on kielen ja
todellisuuden välinen suhde muutenkin hassu. Sitä yleensä kokee, että
sanat ja puhuminen/kirjoittaminen on luonteva keino ilmaista itseään.
Mutta ajatelkaapa tällaista. Teillä on kaksi vaihtoehtoa opettaa
lapselle kuinka merimiessolmu tehdään. Joko näytätte lapselle kuinka
solmu tehdään, tai sitten kerrotte sen hänelle sanoin. Ei saa näyttää,
eikä edes piirtää. Kumpi lie tehokkaampi tapa.
No minä kai
tarkoitan vaan, että vaikka tämä meidän kielellinen
kommunikaatiosysteemimme on hirmuisen kätevä ja olen erittäin kiintynyt
puhumiseen ja kirjoittamiseen, niin onhan se kuitenkin aika kömpelö
rautalankamainen juttu. Että on jotenkin erehdys samastaa
sana, ja se ilmiö joka on sanan takana ja johon sana viittaa. Ja
minusta muutenkin tuntuu, että sanallinen viestintä on ehkä vähän
liikaa jättänyt varjoonsa muunlaista kommunikaatiota, vaikka onhan toki
sanattomasta kommunikaatiosta jauhettu kaikenlaisissa seminaareissa.
Mutta minä siis tuon perjantaisen jutun jälkeen olen miettinyt, että
mikä meitä yleensä täällä maailmassa ohjaa. Minkä perusteella me
suunnistamme. Millä perusteella tutustumme niihin ihmisiin joihin
tutustumme?
maanantai, 25. syyskuu 2006