Olen ihmetellyt kielen ja todellisuuden välistä suhdetta.  Minusta on normaalisti päivänselvää, että maailmassa on kissoja ja koiria, esimerkiksi. Kun minua vastaan tulee neljällä jalalla kulkeva hännällinen nisäkäs, pystyn heti luokittelemaan sen kissaksi tai koiraksi tms. Ja siksi minä yleensä kuvittelen, että eläimet syntyvät tähän maailman nimilappu kyljessä. Että on jokin kosminen tai muu ihmeellinen järjestys joka määrää, että meidän pitää nimittää kissaa jotenkin eri tavalla kuin koiraa. Mutta voisi aivan hyvin olla, että meillä olisikin kieli jossa kutsuisimme kissoja ja koiria jollain yhteisellä nimellä, vaikka kisraksi. Niputtaisimme ne huolettomasti samaksi suosittujen kotieläinten ryhmäksi. Tulisipa sitten vastaan kissa, tai koira, sillä ei olisi väliä. Me vain osoittaisimme sitä sormella ja sanoisimme kisra. Pitäisimme ehkä hulluna jos joku sanoisi, että ne pitäisi  luokitella jotenkin eri tavalla kun toinen kerran haukkuu ja toinen naukuu. Grönlannissa on lumelle runsaasti synonyymeja, meillä suomalaisilla taas on loputtomasti ilmauksia esimerkiksi humalalle. Mutta jos meillä ei ole ollut tarvetta nimetä jotain asiaa ja ilmiötä ollenkaan, niin sehän ei välttämättä tarkoita ettei sitä ilmiötä olisi lainkaan olemassa. Me siis voimme elää sellaisten ilmiöiden vaikutuspiirissä, joita emme tunnista, koska kielemme ei ole huomannut nimetä niitä.

Mutta on kielen ja todellisuuden välinen suhde muutenkin hassu. Sitä yleensä kokee, että sanat ja puhuminen/kirjoittaminen on luonteva keino ilmaista itseään. Mutta ajatelkaapa tällaista. Teillä on kaksi vaihtoehtoa opettaa lapselle kuinka merimiessolmu tehdään. Joko näytätte lapselle kuinka solmu tehdään, tai sitten kerrotte sen hänelle sanoin. Ei saa näyttää, eikä edes piirtää. Kumpi lie tehokkaampi tapa.

No minä kai tarkoitan vaan, että vaikka tämä meidän kielellinen kommunikaatiosysteemimme on hirmuisen kätevä ja olen erittäin kiintynyt puhumiseen ja kirjoittamiseen, niin onhan se kuitenkin aika kömpelö rautalankamainen juttu.  Että on jotenkin erehdys samastaa  sana, ja se ilmiö joka on sanan takana ja johon sana viittaa. Ja minusta muutenkin tuntuu, että sanallinen viestintä on ehkä vähän liikaa jättänyt varjoonsa muunlaista kommunikaatiota, vaikka onhan toki sanattomasta kommunikaatiosta jauhettu kaikenlaisissa seminaareissa. Mutta minä siis tuon perjantaisen jutun jälkeen olen miettinyt, että mikä meitä yleensä täällä maailmassa ohjaa. Minkä perusteella me suunnistamme. Millä perusteella tutustumme niihin ihmisiin joihin tutustumme?