Veljenpoika menee lauantaina naimisiin. Häitä on minun käsittääkseni suunniteltu ainakin vuosi. Tämän hääpäivänkin minä kuulin jo viime syksynä ja minun käskettiin pistää se kalenteriin. Silloin päivämäärä tuntui vielä olevan turvallisen kaukana. Mutta vähitellen se on lähestynyt lähestymistään ja nyt se on sitten edessä. Minä olen miettinyt vaatteitani, että pitääkö minun nyt taas ostaa jotain, kun juuri oli kauhea miettiminen hautajaisvaatteen kanssa. Lahjankin kanssa on ongelma, vaikka veljenpoika on periaatteessa tehnyt lahjan hankkimisen niin helpoksi kuin vain voi toivoa, koska he haluavat rahaa. Siispä he saavat minultakin rahaa, mutta kuinka paljon? Sanokaapa se.

Minä olen kiertänyt tätä teemaa ennenkin, mutta taas se on noussut mieltäni vaivaamaan, eli mikä minussa on vikana kun minä en pidä juhlista. Omia syntymäpäiviänikään en ole juhlinut sen jälkeen kun täytin kymmenen. Kyllähän minä periaatteessa haaveilen siitä, miten täyttäisin vuosia ja rakkaat ystävät ja sukulaiset läheltä ja kaukaa saapuisivat hurraamaan sitä että minä olen syntynyt maailmaan, mutta jotenkin ei pokka riitä järjestämään sellaisia juhlia. Onko se jokin syvälle piintynyt kokemus omasta arvottomuudesta, epäilys siitä että ei ne ihmiset kumminkaan halua tulla? Vai onko kysymys vain siitä, että minä olen tämmöinen, sosiaalinen kyllä, mutta omalla tavallani. Viihdyn pienissä intiimeissä porukoissa joissa ei harrasteta small talkia vaan puhutaan suoraan siitä mikä on sydämen päällä juuri sillä hetkellä. Minusta on turvallista ja mukavaa kun koolla on kaksi tai hiukan useampi, mutta kun porukka käy suuremmaksi, sisäinen puhekuplani tyhjenee eikä minulla ole mitään sanottavaa kenellekään, enkä myöskään pysty keskittymään mihinkään mitä joku toinen minulle sanoo, koska hermoni kiristyvät kaikesta siitä hälinästä ja ärsykepommituksesta mikä suuressa ihmisjoukossa syntyy.

Mietin onko minun mahdollista oppia nauttimaan juhlista?
Ja toisaalta: miksi kaikkien ihmisten pitäisi nauttia juhlista?