Istuin
tänään koko päivän mökin verannalla ja katselin järveä. Kesällä se ei
kyllä kimalla samalla tavalla kuin nyt kun valo tulee matalammalta.
Valo oli niin pehmeä ja järvi oli koko ajan pienessä, äänettömässä
liikkeessä. Kaislikko ei ole vielä alkanut kellastua, mutta vesilinnut
ovat jo kadonneet maisemista, mitä nyt yksi harmaahaikara näyttäytyi.
Mies teki telkälle pönttöä ja kun se tuli valmiiksi, vietiin se
Pukkisaareen että olisi sitten sopivasti olleentunut ensi kevääseen
mennessä. Minä poimin matkalla pari kourallista vaaleita orakkaita, kai
minä teen niistä huomenna kastikkeen. Illan hämärtyessä
lepakkopopulaatio lähti liikkeelle rannassa olevasta ontosta haavasta.
Ne lentelivät niin läheltä, että tunsin ilmavirran kasvoilla ja kuulin
millainen nahiseva ääni niiden siivistä lähti.
Olen koko päivän miettinyt eilistä tapaamista. Vierasta ihmistä, josta
tuli hetkessä äärettömän tuttu. Totta kai minä tiedän ettei vieraista
ihmisistä tule tuttuja noin vain. Mutta yhden ihmeellisen hetken me
vain istuimme siinä ja minusta tuntui kuin kaikki suojaukset olisivat
olleet poissa. Ei ollut tarvetta pitää kulissia pystyssä eikä esittää
mitään. Joskus voisi melkein luulla, että sellaiset hetket ovat elämän
tarkoitus. Ainakin elämä niissä hetkissä näyttää sellaisen puolen
itsestään, ettei yhtäkkiä osaa muuta kuin olla kiitollinen
olemassaolostaan.
lauantai, 23. syyskuu 2006