Oletteko huomanneet, että iloa ja onneakin voi olla vaikea kestää? En minä tällä hetkellä ole mitenkään kestämättömän iloinen tai onnellinen, älkää huolestuko, mietin tässä ihan muuten vain. Menneisyydestä on jäänyt mieleen hetkiä jolloin olen ollut niin iloinen, että sitä on ollut vaikea kestää. Ilonsa haluaisi jakaa ihmisten kanssa, mutta pelkkä jakaminen ei riitä. Sitä haluaisi penkoa iloaan, pohtia sen kaikkia ulottuvuuksia, kerrata kaikki vaiheet, jotka johtivat siihen että näin ihmeellisesti kävi ja ilo tuli elämääni. Mutta yleensä tuntuu, etteivät ihmiset jaksa riehaantua minun ilonhetkistäni riittävästi. Ihmisillä on aina omat murheensa ja ilonaiheensa, niissä on heille riittävästi miettimistä. Hyväkään ystävä ei välttämättä jaksa kuunnella samaa tarinaa ihmeellisestä ilonhetkestä kovin monta kertaa. Mutta iloitsijalle itselleen ei ehkä yksi kerrontakerta riitä, sitä haluaisi toistaa jutun monta kertaa, kehitellä siitä hiukan erilaisia versioita, painottaa eri puolia tarinasta. Kun ihminen kokee suuren menetyksen, hänellä on yleensä tarve työstää sitä käymällä menetystä läpi uudestaan. Tai ainakin ajatellaan, että puhumalla ahdistavista asioista voisi jotenkin vapautua. Joskus olen tullut ajatelleeksi, että suurissa ilonhetkissäkin voisi tukiryhmä olla tarpeen. Että saisi myötätuntoisessa porukassa jakaa ja työstää iloaan ja toiset ymmärtäisivät ja kertoisivat kokeneensa jotain samaa.