Menkää ihmiset katsomaan hieno elokuva, Babel. Babelhan on tunnetuin kai siitä tornista, jonka rakentamisesta Jumala pahastui ja sekoitti ihmisten kielet sekä hajotti heidät ympäri maailmaa niin että heidän olisi mahdoton ymmärtää toisiaan. Yksimielinen ja yksituumainen ihmiskunta oli ilmeisesti uhka Jumalalle. Raamatullisen esikuvansa mukaan elokuva hajoaa ympäri maailmaa, se tapahtuu Yhdysvalloissa, Meksikossa, Japanissa ja Marokossa, mutta alunperin kaikki oli kiinni siitä miten muuan japanilainen liikemies oli joskus vuosia aikaisemmin lahjoittanut marokkolaiselle oppaalleen kiväärin.

Elokuva näyttää millaisia traagisia seurauksia voi yhdellä typeryydellä olla, ja sitten toisaalta myös sen miten toisen ihmisen läsnäolo oikealla hetkellä voi parantaa parantumattomiksi luultuja haavoja. Ihmiskunnan yhteinen kärsimys näyttäytyi valkokankaalla riipaisevana. Elokuva puristi minusta myötätuntoa ennemmän kuin kuvittelin omaavani. Myötätunnon puuska ei sinänsä kestänyt kovin pitkään, mutta ehkä olin noin tunnin ajan elokuvan jälkeen parempi ihminen. Tosin se ei valitettavasti ehtinyt konkretisoitua hyvinä ja myötuntoisina tekoina, mutta helpotti kun saattoi hetken ajatella kauniisti muista ihmisistä.

Elokuva kutsuu meidät sisälle ihmiskunnan yhteiseen suureen kärsimysnäytelmään, mutta se ei silti ole lohduton. Ihmiskunnan hajaannus jatkuu, mutta toisaalta ihmisten on mahdollista löytää yhteys keskenään ja olla toistensa vapahtajia. Toinen ihminen on usein se kirkkain valo pimeimmässä yössä.