Intialaisissa
veda-kirjoituksissa kerrotaan, että maailma on syntynyt Jumalan
uloshengityksestä. Sisäänhengittäessään Jumala vetää takaisin itseensä
sitä, minkä on hengittänyt ulos. Jumala on kuin äiti, ensin hän kantaa
sikiötä sisällään, sitten hän työntää sen ulos ja sen jälkeen painaa
rintaa vasten. Sama ulostyöntämisen ja uudestaan lähelle vetämisen
prosessi luo ja ylläpitää maailmaa koko ajan. Kun hengitän ulos,
luovutan itseni pois, kun hengitän sisään, täytyn jälleen elämästä.
Hengityksen kautta osallistun elämään joka virtaa kaiken läpi.
Hengitys symboloi riippuvuuttani, olen riippuvainen hapesta. Olen
tottunut ajattelemaan että happi on itsestäänselvyys, mutta näinhän
asia ei tietenkään ole, sen pitäisi olla selvää näinä aikoina kun
puhdas hengitysilma alkaa olla ylellisyyttä johon kenelläkään ei ole
varaa.
Minun on pakko hengittää. Se käy yleensä
automaattisesti, se on jotain mikä minussa tapahtuu, aivan kuin joku
hengittäisi minussa. Kuitenkin hengitystä on mahdollista myös säädellä.
Muistan miten lapsena makasin sängyssäni ja yritin tehdä itsemurhaa
lopettamalla hengittämisen. Oli raivostuttava huomata, etteivät
tahdonvoimat riittäneet, halu saada happea ja säilyä elossa oli
suurempi kuin halu rangaista epäoikeudenmukaisiksi koettuja vanhempia
kuolemalla.
Cicero sanoo "Ainoastaan rentoutuneella
ihmisellä on todella luovaa voimaa, ja hänen ajatuksensa tulevat kuin
salamat." Minun ajatukseni eivät kyllä tule kuin salamat, mutta olen
oppinut luovuttamaan itseäni pois ja siitä on ollut seurauksena
rentoutta ja iloa. Kun pieni minäni ei enää jatkuvasti terrorisoi
minua, voin keskittyä kaikkeen siihen mitä ympärillä tapahtuu ja
yhtäkkiä olenkin hyvin vapaa.
lauantai, 2. joulukuu 2006