Olen surullinen sen vuoksi että Saddam hirtettiin. Minusta tuntuu, että taas on kuljettu kairos-hetken ohi.
Saddam oli tietysti paha ihminen ja syyllinen yli miljoonan ihmisen
kuolemaan, mutta hänen hirttämisensä on jälleen yksi julmuus tässä
julmassa maailmassa eikä siis vähennä maailman kokonaisjulmuuden
saldoa, vaan lisää sitä. Tietenkin hän on vain yksi hirtetty ihminen,
koko ajan kaikkialla kuolee ihmisiä erilaisten julmuuksien vuoksi,
joten miksi minä täällä itken Saddamin vuoksi? Varmaan siksi, että
hänellä on suuri symboliarvo ja hänen kuolemansakin saa sen vuoksi
suuremman painoarvon. Jos häntä olisi kohdeltu inhimillisesti, se olisi
kertonut että ihmiskunta kykenee vastoinkäymisistä huolimatta
kehittymään ja maailmalla on toivoa. Hänen epäinhimillinen kohtelunsa
kertoo, että vaikka haluankin ajatella maailmalla olevan toivoa, se on
vähän voipuneempaa, surullisempaa toivoa, kuin ennen hänen kuolemaansa.
Kalsea olo tuli, kun televisiossa kerrottiin miten maailmalla iloitaan
Saddamin hirttämisestä. Voisi tietysti ajatella, ettei minulla ole
oikeutta sanoa tästä asiasta mitään, kukaan omaiseni ei ole kuollut
Saddamin hirmuhallinnon alaisuudessa. Mutta sanon kumminkin. Minusta
tämä on surullinen lopetus vuodelle.
lauantai, 30. joulukuu 2006