Marraskuisen tyttökirjasempan jälkimainingeissa blogikollega Terhi
kyseli lehtijuttua varten miksi luulen, että tyttökirjoista on
ruvettu viime aikoina puhumaan enemmän. Se onkin kyllä kiinnostava
kysymys, mutta en keksinyt järkevää vastausta. Sen sijaan esitin
kysymyksen, joka on polttanut mieltäni pitkään, nimittäin että miksi
niistä on tähän asti puhuttu niin vähän? Ja jos niistä on puhuttu, niin
miksi puhe on ollut usein niin vähättelevää?
Koska jotenkin
olisi minusta loogista, että kirjallisuusalan ihmiset, jotka suurelta
osalta ovat naisia, ja ovat todennäköisesti jossain myrskyisän
lapsuutensa ja puberteettinsa vaiheissa lukeneet tyttökirjoja,
haluaisivat tässä seminaarien luvatussa maassa mahdollisimman paljon ja
perusteellisesti keskustella myös tyttökirjoista. Mutta kauhean
vähäistähän se on ollut.
Mikä minua on erityisesti
kiinnostanut, on naisten taipumus vähätellä niitä kirjoja, joita he
ovat aikaisemmin innolla lukeneet, mutta joiden yli he ovat myöhemmin
päässeet iän ja järjen lisääntyessä, siis ainakin he usein kokevat yli
pääsemisen järjen lisääntymisenä. Monet kirjat, jotka ovat tarjonneet
suuria elämyksiä, koetaan jälkikäteen hävettävän naiiveina, nainen
siinä tavallaan häpeää samalla itseään naiivina olentona joka on voinut
viihtyä niin typerien kirjojen parissa. Ymmärrän simppelien tarinoiden
ohikasvamisen kyllä, mutta en niihin kohdistettua jälkikäteistä inhoa.
Tämä asennehan näkyy esim. Demin kirjallisuuspalstalla toistuvasti.
Tytöt listaavat kirjoja joita inhoavat, ja saattavat mainita lukeneensa
niitä pari vuotta sitten silmät sikkarassa innosta. Tämä on minusta
jännä piirre ja haluaisin ymmärtää paremmin mistä siinä on
kysymys.
Minä tässä lähestyn taas kestoaihettani, naisten
romanttista viihdettä, koska on tarkoitus, että yllätys lätys
kirjoittaisin aiheesta Rihmastoon, koska sielläpä ei ehkä ole tätä
aihetta vielä käsiteltykään. Niin aika kuluu. Vielä äsken olin
Rihmasto-addikti pahimmasta päästä, enkä muuta tehnytkään kuin vouhotin
romanttisen viihteen marginaalisuudesta, nyt pääsen elämöimään sinne ja
minulle jopa maksetaan. Pelkään muuten, ettei kukaan halua keskustella
kanssani näistä asioista siellä. Olisi noloa olla kirjailijavieras,
jonka kanssa kukaan ei keskustele. Olen kyllä aika kouliintunut
höpisemään itseksenikin, että siinä mielessä ei ole hätää.
Minun piti vielä pohtia millaista voisi olla kirjoittajakoulutus joka
tähtäisi kevyen kirjallisuuden tuottamiseen, en tarkoita pelkästään
romanttista viihdettä, vaan dekkareita, fantasiaa, niin ja miksei
tyttökirjoja, poikakirjoja (eikö sellaisiakin voisi kirjoittaa?) ja
että onko sitä jo olemassa Suomessa jossain ja missä laajuudessa, mutta
ehkä pitää pohtia asiaa myöhemmin ja mennä katsomaan Voimalaa.
maanantai, 22. tammikuu 2007