Tänään alkoi Merjan ja minun kirjoittajarippikoulu. Taisin viskata sen idean ilmaan viime keväänä joskus, siis että miksi ei yhdistetä kirjoittamista rippikoulun käymiseen ja Merja onneton tarttui siihen ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

En ole yhtään tyytyväinen suoritukseeni. Ensiksikin jouduin laulamaan ja soittamaan kitaraa. Kuvittelin, että nuoret riemurinnoin laulaisivat mukana, niin ettei minun kitinääni ja rämpytystäni edes kuulisi, mutta enhän minä saanut niitä millään laulamaan. Edes Merja ei saanut suutansa auki, vaikka erikseen vaadin. Joten minä sain laulaa yksin. Välillä minä purin epäammattimaisesti jännitystäni ja epävarmuuttani päivittelemällä, että miksi he eivät laula mukana. "Täytyyhän teidän nyt tuntea nämä hemmetin veisut, älkää valehdelko minulle ettette muka tunne senkin umpimieliset kiusankappaleet."

Kirjoittaminen meni kyllä sitten jo paremmin, paitsi että kaikilla pojilla oli muistinmenetys, he eivät kyenneet edes piirtämään, vaikka minulla on ollut sellainen muistikuva, että pojat normaalisti piirtelevät verisiä päitä, pirstoutuvia ruumiita ja muuta sellaista hauskaa. Mutta siis ei, herrat eivät suostuneet tekemään mitään. Yksi poika repi paperinsa pieneksi silpuksi. Kehuin häntä siitä, minusta oli positiivista, että hän teki edes jotain.

Tytöt tietysti kirjoittivat kuin enkelit. Kuulin monta hupaisaa kirkkotarinaa. Joku oli kaatunut kirkossa, toinen pyörtynyt, kolmannen tarinassa pappi oli mennyt piiloon siinä vaiheessa kun kaikki olivat olleet nukahtamassa. Kun porukat olivat valpastuneet seuraamaan, että mihin pappi katosi, se kurkisti saarnastuolista ja sanoi "kukkuu". Yhdelle tytölle oli jäänyt mieleen, että arkkipiispa puhui joulukirkossa asiaa. Hänkään ei kyllä muistanut mitä asiaa.

Minulle jäi päivästä käteen se, että nuoret olivat tosi ujoja ja vaivaantuneita ja minä olin tosi avuton ja vanha.