Satakunnankansan
sunnuntailiitteessä on päästetty ääneen runoilija Risto Ahti. Hänen
mielestään nykyrunouden ongelmana on, ettei siinä ole henkeä. Suuret
ideat ja voimakkaat tunteet jätetään runoudessa käsittelemättä, vaikka
juuri ne kuuluvat runouteen.
Ahdin mielestä
taiteilijan pitää pystyä synnyttämään suuria ideoita ja tunteita, hänen
pitää löytää niitä sydämestään, vaikka ne ympäröivästä maailmasta
puuttuisivatkin. Mitä tähän voisi sanoa? Olen samaa mieltä. Pitää myös
olla riittävän rohkea, että uskaltaa tuoda esille suuria ideoita ja
tunteita, vaikka ne eivät tällä hetkellä olekaan mediaseksikkäitä
juttuja.
Ahdin mielestä todellisen runoilijan edellytys on,
että ihminen on löytänyt oman itsensä ja ilmaisee sitä. Ihmisen on
osattava olla toisten kanssa niin, ettei menetä itseään.
Itsensä löytäminen ja sen ilmaiseminen on asia jota toistan
omaelämäkerrallisen kirjoittajien kursseillani, sen lisäksi että koen
sen myös omaksi henkilökohtaiseksi missiokseni. Kysymys on jatkuvasta
prosessista. Itsensä löytäminen ei ole jotain, joka kerran tapahtuu ja
sitten voi lopun elämäänsä elää itsensä löytäneenä valaistuneena
ihmisenä. Ulkopuolelta kohdistuu meihin koko ajan paineita ja siinä voi
se äsken löydetty itse mennä taas hukkaan.
Petyin juttuun
siinä vaiheessa kun Ahti sanoi, että Suomessa tällaisia henkeviä,
älykkäitä ja tunteikkaita runoilijoita on korkeintaan ehkä Aila
Meriluoto, Sirkka Turkka ja Gösta Ågren. Ahdin mielestä kirjoittamisen
ketju on Suomessa kokonaan katkennut. Haluaisin tietää mistä tämä
tällainen synkkä tuomiopäivän puhe oikein kumpuaa? Ketä se ravitsee ja
auttaa eteenpäin? Noille kolmelle runoilijallehan olisi voinut tehdä
kunniaa, jonka he tietenkin ansaitsevat, ilman että vasemmalla kädellä
sutaistaan merkityksettömäksi kaikki se Suomessa julkaistava muu
kirjallisuus, joka ei Ahdille henkilökohtaisesti avaudu.
Muistan kun Ågren voitti Finlandian runoteoksellaan Tääl. Ostin sen
jostain syystä, luin enkä tajunnut siitä mitään. Minusta se oli typerä.
Pistin kirjan hyllyyn ja palasin siihen sattumalta kun toistakymmentä
vuotta oli kulunut. Luin ja hämmästyin. Runot saivat minut kyyneliin.
Mitä oli tapahtunut? Olin muuttunut nuoresta ihmisestä keski-ikäiseksi
ja menettänyt isäni, minkä vuoksi Ågrenin runojen menneiden sukupolvien
olemassaoloa pohdiskeleva maailma avautui minulle uudelle tavalla.
Mutta Ahdin kaltaisten tietäjien kohdalla ei tietenkään voi koskaan
olla mahdollista, että he vain eivät tajua joidenkin taiteilijoiden
työtä ja että se sen vuoksi jättäisi heidät kylmäksi.
Lisäys 6.3 Keskustelu jatkuu Rita Dahlin blogissa.
tiistai, 6. maaliskuu 2007