Tänään Minna Canthin päivänä Turun kirjakahvilassa keskustellaan lastenkulttuurista otsikolla Pepit ja Pelle Hermannit, lastenkulttuuri Suomessa.
Kati Oksanen, joka vetää illan keskustelun, on lähettänyt sähköpostissa kysymyksiä. Yksi niistä on tällainen: Saatko palautetta, mikä on parhain saamasi palaute.
Saan palautetta jonkin verran ja aika usein palaute tulee tämäntapaisessa muodossa. Hei,
olen 13 v tyttö, enkä ole koskaan jaksanut lukea yhtään kirjaa. Mutta
nyt sain kummitädiltä/kaverilta/äidiltä/törmäsin kirjastossa/kompastuin
kaupungilla kirjaasi enkä kyllä innostunut yhtään. Mutta sitten luin
kirjasi, eikä siihen mennyt kuin kaksi iltaa! Ja nyt olen lukenut
kaikki sinun kirjasi. Voitko kertoa tuleeko sinulta vielä lisää
tämmöisiä kirjoja ja kuka muu kirjoittaa samanlaisia kirjoja kuin sinä.
Terveisin se ja se.
En voisi kuvitella tämän parempaa
palautetta. Että ihminen, joka ei ole välittänyt kirjoista, löytää
kirjojen maailmaan minun kirjojeni kautta, se vetää nöyräksi. Tiedän
silti, etteivät kirjani ole supersuosittuja. Seuraan demin
keskustelupalstaa ja joitakin muitakin nuorten palstoja joissa tytöt
keskustelevat lukemistaan kirjoista. Omat kirjani mainitaan niissä aika
harvoin verrattuna esim. Tuija Lehtiseen ja Anu Holopaiseen,
puhumattakaan Harry Potterista, jonka buumi silti tuntuu noiden
palstojen perusteella hiukan laantuneen.. Saan Demissä myös välillä
haukkuja, kirjani ovat olleet jonkun mielestä niin tylsiä, ettei äärtä,
ei laitaa. Mutta sekin on oikeastaan hyvä palaute.
Kati
kyselee myös, onko minulla jotain agendaa, johtavaa ajatusta joka
kulkee läpi tuotannon. Kyllä se agenda kai on tyttöyden haasteiden
pohtiminen mahdollisimman helposti luettavassa ja viihdyttävässä
paketissa. Elämän haasteet ovat niin erilaiset riippuen siitä
synnymmekö tytöiksi vai pojiksi. Tasa-arvo ei voi toteutua niin, että
näiden erilaisten haasteiden olemassaolo häivytetään. Koska vaikka ne
häivytettäisiin, ne eivät lakkaa olemasta, eivätkä vaikuttamasta
ihmisiin. Haluan kirjojeni kautta auttaa tyttöjä tulemaan tietoiseksi
siitä, mihin kaikkeen heitä painostetaan ja velvoitetaan sekä aivan
avoimesti, että myös piilotetusti, sen vuoksi että he ovat tyttöjä.
Päämääräni tietenkin on, etteivät tytöt suostuisi siihen kaikkeen, vaan
alkaisivat puolustaa oikeuttaan määritellä itseään itse.
Nyt
olen alkanut miettiä, pitäisikö, uskaltaisiko kirjoittaa myös pojista
samalla tavalla, koska myös pojat joutuvat kärsimään sukupuolirooleihin
sidotuista ahtaista ajatusmalleista.
Olennaisinta
kirjoittamiselleni tällä hetkellä on, että vaikka kirjoittamisen
motiivina tuntuu olevan kaikenlaiset suuret ja ikävät ongelmat, en
halua kirjoittaa synkkää ongelmakirjallisuutta, vaan ottaa ongelmat
haltuun vääntämällä niitä huumoriksi. Tosin nyt pitää myöntää, että
viimeisin nuortenkirjani Iiris oli kyllä aika synkkä, mutta se on
mielestäni poikkeus tuotannossani.
maanantai, 19. maaliskuu 2007