Luin pitkästä aikaa dekkarin. Kysymyksessä oli Åsa Larssonin Aurinkomyrsky. Kirja vie lukijan pohjoiseen Kiirunaan, missä karismaattisen kirkon johtohahmo joutuu julman surmatyön uhriksi. Talvisessa Kiirunassa menneisyys ei irrota ihmisistä otettaan. Ystävyyden ja rakkauden kääntöpuolelta löytyy pettymyksiä ja pakkomielteitä ja hengellinen vallankäyttö tuhoaa ihmisiä, viattomien luonnollisesti kärsiessä eniten.  Vaikka aihe on raskas ja Larssonin kuvaamasta uskonnollisesta yhteisöstä löytyy kaikki ne kauheudet ja iljetykset, joita vain kuvitella saattaa, hänen tapansa kuvata ihmisten uskonnollisuutta on kuitenkin jollakin tavalla lämmin ja ymmärtävä.

Tietyllä tavalla Larssonin kirja sopi hyvin tähän saumaan, koska kesämökkikuntani Vammalan omantunnontarkka pastori Jari Rankinen on noussut parrasvaloihin sen vuoksi ettei raamatuntulkintansa vuoksi voi toimittaa messua naispastorin kanssa. Rankinen toivoo, että ihmiset voisivat kunnioittaa hänen vakaumustaan, toisin sanoen, että hän saa pitää naispastoreita harhaoppisina. Eilen nähtiin pääuutislähetyksessä messun yksin toimittanut kärsivän oloinen naispastori, joka ei oikein saanut sanottua muuta kuin että toivoisi asian ratkeavan jollakin tavalla. 

Uskonnollisesta fanaattisuudesta tulee nykyään ensimmäiseksi mieleen itsemurhaiskuja tekevät muslimiterroristit. Mutta voiko fanaattisuus kätkeytyä herttaisen hymyn ja ystävällisen käytöksen taakse? En tunne Rankista, mutta televisioruudussa näkyi mitä herttaisin herrasmies. Kuitenkin Vammalasta lähtevät pastorit käpälämäkeen ja kirkkoherrakin on sairaana. No enhän minä tiedä mistä Vammalan seurakunnan vaikeudet johtuvat, mutta ei Rankisen herkkä omatunto tilannetta varmaan ole helpommaksikaan tehnyt.