Tajusin äsken ihan uutena asiana, miten sidoksissa me ihmiset olemme omiin kokemuksiimme. Jos toiselle ihmiselle tapahtuu jotain sellaista, josta meillä itsellämme ei ole kokemusta, me emme välttämättä osaa edes kuunnella kun toinen kertoo siitä mitä hänelle on tapahtunut. Toisen kokemus voi silloin tuntua meistä hölmöltä, pitkästyttävältä, tai muuten vain täysin merkityksettömältä.

Perinteisesti olen elätellyt kuvitelmaa, että kaikki merkittävät inhimilliset kokemukset ovat yhteisiä ja siksi minun on periaatteessa mahdollista ymmärtää kaikkien ihmisten kokemuksia, jos vain haluan. Ja siis sama toisin päin, muut ymmärtävät minua. Ehkä se onkin niin, mutta joidenkin ihmisten kokemusten ymmärtäminen vaatii minulta huomattavasti vaivaa, kun taas jonkun toisen ihmisen kokemus avautuu  ongelmitta. Oikeastaan hänen ei tarvitse edes avata suutaan, riittää että näen naaman ja tiedän jo mitä hän aikoo sanoa, mistä on kysymys.

Olen ajatellut, että kaikkein henkilökohtaisin on kaikkein yleisintä. Tätä olen toistellut omaelämäkerrallisen kirjoittamisen piirissänikin. Kannattaa kertoa rehellisesti omasta kokemuksestaan, silloin lukija tunnistaa kertomuksessa itsensä ja syntyy yhteys kirjoittajan ja lukijan välille. En ole valmis romuttamaan tuota teesiä, mutta omalla kohdalla olen huomannut, että elämässä voi joskus kokea jotain niin henkilökohtaista, että toisten ihmisten voi olla vaikea sitä ymmärtää. Niin vaikea, etteivät he osaa edes kuunnella kun puhun kokemuksestani. Mihin minä puolestani reagoin niin, etten edes yritä puhua asiasta. Oma kokemushan jotenkin turhentuu, jos sille vain tuhahdellaan ja sanotaan, että "tuo menee jo psykoosin puolelle".

Onnellista on, että yksityisimmällekin kokemukselle voi löytyä jakajia, jos osaa avata suunsa oikeassa paikassa, oikealle ihmiselle. Joku kaukana oleva lähimmäinen voi yllättäen ymmärtää minua tässä asiassa, vaikka lähipiiri puistelee päätään.