Olen
muutaman viikon lukenut Westön uusinta romaania Missä kuljimme kerran.
Tavallaan pidän kirjan hiukan haikeasta tunnelmasta, kauheita asioita
tapahtuu, mutta lukija ei ahdistu, hän vain nauttii tekstin
soljuvuudesta ja ihmisluonnon saloihin liittyvistä oivalluksista, joita
kirjailija tarjoaa tyylikkäästi historiallisiin faktoihin limitettyinä.
Mutta siis huomatkaa, lukemista on nyt jo jatkunut joitakin viikkoja.
Olen näköjään menossa sivulla 440. Jos tämä olisi vähän ohuempi
romaani, olisin siis jo lukenut sen.
Ja nyt minä vain
mietin, missä vika, kun minun tekee mieli heittää jo kesken, vaikka
kirjassa ei ole mitään vikaa. Tämähän on sympaattinen
lukuromaani, henkilöitä ehkä on hiukan liikaa, ja eläytymiskykyni
joutuu koetteelle. Henkilögallerian laajuus on varmaan
tarkoituksellista, ehkä näihin kohtaloihin ei kuulukaan sen enempää
eläytyä, niitä kuuluu vain maistella.
Kun olin joulun
aikoihin talvilomalla Las Palmasissa, luin Susan Clarken kirjaa
Jonathan Strange & Mr Norrell. Pidin siitäkin ja ehdin loman aikana
lukea n. 500 sivua. Mutta kun tulin kotiin, minulla ei ole toistaiseksi
ollut mitään tarvetta lukea sitä loppuun. Mistä tämä kertoo?
Westön ohessa olen lukenut Lars Aejmelaeuksen kirjaa Kristinuskon
synty. Aejmelaeus oli vaimoineen Tipulassa uskonnonopettajana silloin
kun minä aloitin siellä vuonna 1970. Minusta he olivat outoja, mutta
kiehtovia. Kumpikaan ei opettanut minua, mutta he jäivät mieleen
pitämiensä aamuhartauksien vuoksi, jotka toisin kuin aamuhartaudet
yleensä, herättivät aina joitakin ajatuksia.
Tässä
kirjassa professori A. etsii Uuden testamentin kirjoituksista sellaista
ainesta, jota voidaan pitää historiallisesti luotettavana faktana ja
kertoo sitten mitä sen perusteella voimme tietää sellaisista
henkilöistä kuin Jeesus ja Paavali ja Pietari jne. Mikä ei ole kovin
paljon, mutta jotain kuitenkin. Minulle oli uutta, ettei Paavali
suinkaan ole kirjoittanut kaikkia kirjeitään. Uutta oli sekin, että
Jeesuksen ristiinnaulitseminen on historiallinen tosiasia, samoin se
että opetuslapset hänen kuolemansa jälkeen kokivat ilmestyksiä, jotka
muuttivat heidän elämänsä ja asenteensa ja teki heistä pelottomia
evankeliumin julistajia. Jeesuksen syntymästä sen sijaan ei ole mitään
tietoa. Jouluevankeliumi on professorin silmässä pelkkä kaunis legenda,
joka ei historiallisuudellaan vakuuta.
On kiehtovaa, kun
professori pohtii Paavalin sairautta, hänellähän oli lihassaan se
piikki. Minulle tuli mieleen, että olikohan Paavalilla ruusu naamassa,
se olisi sopinut tuntomerkkeihin. Paavali toteaa jossain kirjeessään,
että hänet otettiin vastaan kuin Herran enkeli, vaikka hänen muotonsa
oli vastenmielinen. Paavalin sairaus oli tuskallinen, pitkäaikainen,
mutta ei kuitenkaan sillä tavalla kuluttava, että olisi vienyt
elinvoimat. On kiehtovaa, millä tavalla Paavali on samaan aikaan
itsetietoinen, melkein korskea, ja kuitenkin nöyrä. Paavali perusti
innokkaasti seurakuntia, kunnes kohtasi marttyyrikuolemansa Roomassa
noin vuoden 60 kieppeillä.
Aejmelaeuksen kirjaa tuskin jätän
kesken, koska minulle tapahtui jotain kummallista lukiessani sitä,
rakastuin nimittäin Paavaliin. Näin hänestä viime yönä untakin. Tämä on
kiinnostavaa, koska suunnittelen romaania jossa Paavalilla olisi oma
roolinsa, mutta suunnitelmissani Paavali oli tarinan konna. Miten minä
voin hänestä konnana kirjoittaa, kun hänestä nyt tämän kirjan vuoksi
tulikin sankarini?
sunnuntai, 6. toukokuu 2007