Tarun blogista nappaamani aforismi "Se ei puskaan paskanna, joka punkkia pelkää," johti ajatukset jo juhannuksenviettoon joka minulla alkaa huomenna ja teen jonkinlaisen lyhyen pesäeron myös tähän reistailevaan koneeseeni.

Vetäessäni omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja, suurten ikäluokkien edustajien lapsuudenkokemuksissa elävät käymäläkuvaukset usein ryöstävät shown. Minulla on se mielikuva, että jokainen joka ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan ja kirjoittaa siitä, yleensä aika alkuvaiheessa jo tarttuu käymäläkokemuksiinsa ja äityy naturalistiseen sävyyn kuvailemaan niitä. Käymälä tuntuu olleen lapsille usein hiukan pelottava paikka, eivätkä ne välttämättä ennen olleet yhtä siistejä ja kompostintuoksuisia kuin nykyään.

Tosin huussin saa kyllä varsin karmeaan kuntoon nykyäänkin, mikäli vain haluaa. Muistan millaista oli, kun lainasin kesämökkiä sukulaispojalle, joka vietti siellä erästä juhannusta pelikavereittensa kanssa. Kun kymmenkunta parikymppistä oli viikonlopunaikana kitannut kaljaa ja asioinut huussissa, niin sillä ammoniakintuoksulla olisi voinut tyrmätä kokonaisen kylän. Koska normaalisti en joudu ihmisten jätöksiä samalla tavalla nuuskimaan, tapahtuma piirtyi pysyvästi mieleeni. Huussikulttuuri unohtuu nopeasti, vaikka olen ihan aikuisenakin elellyt välillä taloissa joissa ei ole vesijohtoa eikä viemäriä.

Muistan, että Turussa olisi joskus järjestetty näyttely, jossa gallerian seinille olisi ripustettu ruokia ja ideana oli sitten seurata tuotteiden nahistumista ja pilaantumista. Asuin silloin maalla ja minusta tuollainen oli ihan naurettavaa pelleilyä. Mutta enpä tiedä. Nyt olen asunut pari vuotta kaupungissa ja huomaan vierastavani kesämökkini huussia. En kai minä tällaisesta aiheesta olisi muuten kirjoittanut.