Yritän pelastautua tuosta äskeisestä oman napani kaivelusta   trendikkäämpiin aiheisiin. Valitukseni keskellä olen ehtinyt tutustua myös turkulaiseen kulttuuritarjontaan, joka on runsasta.

Kävin eilen katsomassa Galleria Titanikissa uniikin teatteri-esityksen, joka oli dramatisoitu Arno Kotron kuuluisan runoteoksen Sanovat sitä rakkaudeksi pohjalta. Kuten kaikki vähänkään kirjallisuutta ja naistenlehtiä seuraavat tietävät, tarina käsittelee parisuhteesta irtautumisen vaikeutta. Sirpa Järvenpää ja Jussi Toppari puivat hiipuvaa suhdettaan ja erosuruaan Jatta Stepanoffin ohjauksessa. 

Odotellessani esityksen alkua gallerian ulkopuolella, ehdin tarkastella yleisöä jonka uskon koostuneen enimmäkseen taideopiskelijoista ja kenties heidän vanhemmistaan. Yleisön joukossa oli hyvin vaikuttavia hahmoja, jotka jo sinänsä olisivat käyneet taideteoksista ja aikani olisi kulunut loistavasti pelkästään heitä katsellen. Mietin jälleen kerran  miten taiteilijuudessa olennaisinta on ensin oppia näyttämään taiteilijalta, sitten oppia puhumaan ja esiintymään kuin taiteilija ja viimeisenä vaiheena olisi sitten se varsinainen taiteen tekeminen. 

Mutta itse näytelmästä. Olisin suonut, että taideopiskelijat olisivat valinneet jonkin tuoreemman tekstin kuin iänikuisen Kotron, anteeksi vain. Mutta on myönnettävä, että teksti toimi näyttämöllä ja nuoret erontuskissaan olivat äärettömän suloisia, kyllähän siinä sydän heltyi. Niukka lavastus, patja lattialla ja ikkunan vieressä pöytä. Erityisesti patja toimi hyvin, lakanoiden vaihdolla kuvattiin parisuhteen kulloistakin ilmapiiriä, väri vaihtui hehkuvan punaisesta nuhruisen valkoisen kautta mustaan.

Ajoittain uhkasi pakokauhu pukata pintaan sillä penkit olivat epämukavat eikä pikkuriikkisestä galleriasta ollut mahdollista luikahtaa huomaamatta pois mikäli kulttuurielämys olisi käynyt liikaa voimille, mutta onneksi se ei käynyt. Katsoin kerran kelloa, mutta enimmäkseen seurasin näytelmää kiinnostuneena. Jussi Toppari joutui esityksen aikana juomaan huomattavat määrät värjättyä vettä, joka oli olevinaan viiniä ja mietin yllättääkö mahdollisesti pissahätä kesken esityksen.

Tämä teatteriarvostelu viimeistään kertoo, miksi minä en ole vakavasti otettava kulttuurihenkikilö. Ai niin, taas uhkaa mennä valitukseksi. Mutta kyllä tuollaisessa intiimissä teatteriesityksessä on ihan oma hohtonsa, vaikka tiedän ihmisiä jotka mieluummin työntäisivät tikkuja kynsiensa alle kuin tulisivat tuollaiseen tapahtumaan. Lähinnä siksi että kun yleisöä oli ehkä kolmisenkymmentä ja tilassa näyttelijät ja yleisö olivat melkein sylikkäin, niin katsomossa tunsi olevansa melkein yhtä lailla osana näytelmää ja sehän on koettelevaa ellei ole mikään harrastajanäyttelijäluonne.