Olen miettinyt uhrin syyllisyyttä. Jos alkaa ääneen kysellä, millä tavalla uhri on itse osallinen tapahtumiin, saa helposti kuraa päälleen ja ehkä aiheellisestikin, koska on tietenkin väärin ajatella, että jos poikaa kiusataan koulussa, se olisi pojan vika. 

Joskus vedin lasten kirjoittajaryhmää ja teimme yhdessä näytelmän koulukiusaamisesta. Kun yhdessä loimme näytelmän päähenkilön, koulukiusatun Elinan, hänestä vääntyi erittäin epämiellyttävä tyyppi. Kun lapset saivat vapaasti kertoa, mitä he ajattelivat niistä luokkansa oppilaista joita oli kiusattu, he kertoivat esimerkkejä joissa kiusatun ärsyttävyys näkyi.

Mietin silloin, oliko oikein antaa heidän purkaa ärtymystään, vai olisiko minun pitänyt joka välissä muistuttaa, ettei toista saa kiusata, vaikka hän olisi meistä hiukan ärsyttäväkin. Ajattelin kuitenkin, että se oli heidän näytelmänsä ja heidän piti saada tehdä siitä sellainen kuin halusivat. Näytelmässä koulukiusattu Elina oli ärsyttävä ja kaikki vihasivat häntä. Mutta hänellä oli mielikuvitusystävä, muistaakseni näkymätön kissa, joka neuvoi Elinaa kuinka luokkatovereihin kannattaisi suhtautua. Elina otti opikseen, muutti käyttäytymistään ja sai lopulta oikeankin ystävän. Myös kiusaajat tarkensivat näkemyksiään ja pyysivät lopulta Elinalta anteeksi, että olivat kiusanneet.

Ajoittain aina mietin tuota näytelmää. Voin kuvitella, että joidenkin mielestä se oli kauhea. Siinähän vian nähtiin olevan uhrissa. Kun uhri muutti toimintamallejaan, ympäristö rauhoittui. Normaalistihan me ajattelemme että vain kiusaajien pitää muuttua, uhrissa ei ole vikaa.

Toivon, ettei tämä nyt kuulosta siltä kuin vaatisin että koulukiusaamisen uhrit pitäisi laittaa asennekurssille  jotta oppisivat olemaan ihmisiksi. Minä vain mietin, että missä määrin uhrit ovat ja ovatko he itse osallisia siihen mitä heille tapahtuu.

Kuka on kiusattu ja kuka kiusaaja, sehän ei loppujen lopuksi ole lainkaan selvää. Helena Saarikoski kirjoitti kirjan työpaikkakiusaamisesta ja esiintyi televisiossakin kertomassa kuinka häntä on työpaikkakiusattu. Mutta saikin jokin aika sitten langettavan tuomion, koska oli itse kiusannut kollegaansa. Kiusattu olikin siis myös kiusaaja.

Jossakin keittiöpsykologisessa oppaassa, valitettavasti en muista kenen tekemä ja mistä aiheesta se oli, kirjoitettiin siitä kuinka uhrin oman kuntoutumisen kannalta olisi hyvä, jos uhri uhriutumisen sijasta voisi alkaa nähdä millä tavalla hän on ollut itse osallinen tapahtumiin. Jotenkin haluaisin ajatella, että tuossa on perää, mutta jos sanon sen ääneen, minulle sanotaan että ahaa, pitääkö siis raiskatun naisen kantaa syyllisyyttä sen vuoksi, että hänet on raiskattu. Pitäisikö häntä kenties rangaista? Seuraavaksi aletaan puhua juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä ja sen jälkeen onkin viisainta olla puhumatta uhrien osallisuudesta yhtään mitään.