Olen pari päivää tehnyt maalaustöitä. Kiivennyt ylösalas tikarappusilla, rimpuillut katonrajassa ahtaissa kulmauksissa, kitannut, hionut, sutinut maalia. Olen sutannut enimmäkseen vain itseäni, mutta jotain on mennyt sinne minne pitikin.

70-80 lukujen taitteessa kävin vuoden Turun maalariammattikoulua. Muistan, että talo oli vino ja kylmä ja siellä leijui väkevä liuotinten katku. Seinille oli maalattu freskoja. Yhdeltä opettajalta puuttui käsi, toiselta silmä, kolmas näytti päälle päin kokonaiselta.

Olin noihin aikoihin hapan ja veltto nuori ihminen, jolla ei   ollut muuta mielessä kuin päästä iltaisin rimpsalle. Oli aivan normaalia käydä viikolla 2-3 kertaa tanssiravintolassa ja sitten tietysti viikonloput päälle. Sitä en käsitä, miksi me niin usein kävimme Hotelli Turussa. Erityisesti Föri-baari oli suosikkimme. Muistan baarimikon kerran sanoneen, että menkää nyt hyvät tytöt jonnekin, missä on itsenne ikäisiä kavereita, mutta ei, me menimme aina Hotelli Turkuun. Olenkohan minä nähnyt unta, vai esiintyikö siellä Henry Theelkin kerran?

Kotiin ehdittiin joskus kahden aikaan yöllä. Ja sitten olisi kahdeksalta aamulla pitänyt olla jälleen koulussa. Ja kyllähän me olimmekin, mutta enimmäkseen me vain torkuimme. Kuulin, että yliopistolla luennot harvoin alkoivat ennen kymmentä aamulla, joten aloin opiskella uskontotiedettä. Siellä olivat asiat vieläkin paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Luennot alkoivat usein vasta kahdelta iltapäivällä. Se oli taivaallista. Usein tuli luennoilta lähdettyä kyllä kesken, sillä Hämeenportti kutsui.

Suokaa anteeksi nämä muistelot, mutta viime vuosina olen  päivitellyt miksi olin niin tyhmä enkä käynyt maalariammattikoulua loppuun. Maalareilla riittää töitä. Nyt tikkailla rimpuillessani ja katonrajaa pensselillä kurotellessani tulin ajatelleeksi, ettei se ehkä niin ihanaa olisi ollutkaan. Jos olisin kolmekymmentä vuotta ollut täyspäiväisesti näissä hommissa, minulla olisi aika paljon kulumia. Mutta kun mainitsin tästä asiasta ystävälle, hän totesi, että olisin kulumien vuoksi sairaseläkkeellä ja saisin keskittyä kirjoittamiseen ilman huolten häivää. Eli kyllä minä tosiaan olin tyhmä, kun en hankkinut itselleni oikeaa ammattia.

 
Pari viikkoa sitten katselin Osmo Rauhalan haastatelun televisiosta. Samoihin aikoihin kun minä juoksentelin kapakoissa miesten perässä ja torkuin oppitunneilla, hän oli hoitanut aamulla kuuden maissa kotitilansa lypsylehmät, matkustanut sitten junalla Helsinkiin Ateneumiin. Illalla kahdeksan aikaan hän oli takaisin kotitilalla ja valmis hoitamaan iltalypsyt. Nukkumaan hän pääsi joskus puolenyön jälkeen. Tätä hän oli tehnyt useamman vuoden. Moista levollista työteliäisyyttä vasten oma velttouteni paljastui entistä karmaisevampana.