Olen
jälleen temperamenttiteorian lumoissa. Temperamentissa on kysymys
synnynnäisten valmiuksien tai taipumusten kokoelmasta, joka määrää
ihmisen yksilöllisen ja hänelle ominaisen reagoimis- tai
käyttäytymistyylin.
Temperamentti koostuu useista erilaisista piirteistä, kuten
sensitiivisyys, aktiivisuus, sopeutuvuus, sinnikkyys, häirittävyys,
rytmisyys, jotka voidaan pistää asteikolle korkea-matala, sekä
lähestyminen ja vetäytyminen. Liisa Keltikangas-Järvinen
esittelee perinpohjaisesti mitä erilaisia vaikutuksia
temperamenttipiirteillä on ihmisen koulumenestykseen ja sitä kautta
elämään yleensäkin. On nimittäin niin, että vaikka mikään
temperamenttipiirre sinänsä ei ole hyvä eikä huono, käytännössä koulu
ja työelämä vaativat ihmiseltä tietynlaista temperamenttia ja ne joiden
temperamentti sopii vaatimuksiin huonosti, ovat ongelmissa. Koska
temperamentti on perustaltaan biologinen ja synnynnäinen, sitä ei voi
muuttaa. Vetäytyjästä ei tule lähestyjää, vaikka häntä kuinka koulisi,
mutta toki hän pakon edessä oppii voittamaan kaikkea uutta kohtaan
tuntemansa pelon.
Kirjaa Temperamentti ja koulumenestys lukiessa yritän hahmottaa omia
temperamenttipiirteitäni. On selvää, että sensitiivisyyteni on korkea,
samoin häirittävyys, mikä näkyy siinä että reagoin kaikkeen
mahdolliseen mitä ympäristössä tai minussa itsessäni tapahtuu, ja
keskittyminen on vaikeaa. Tämä ominaisuus on haitannut elämääni niin
kauan kuin muistan. Olen oppinut, että kysymys on psyykkisestä
häiriöstä. Mutta temperamenttiteoria antaa minulle tässä kohden terveen
paperit. Kysymys ei välttämättä olekaan häiriöstä, vaan synnynnäisestä,
yksilöllisestä ominaisuudestani.
On myös selvää, etten ole kovin aktiivinen ja myös rytmisyyteni on
matala, se näkyy epäjärjestyksenä jota kylvän ympäriinsä missä tahansa
liikunkin. Tästäkin olen kantanut huonoa omaatuntoa, koska olen pitänyt
epäjärjestystaipumustani silkkana velttoutena. Tietysti matalan
rytmisyyden ihminenkin voi oppia pitämään paikat järjestyksessä, mutta
hänelle se on huomattavasti vaikeampaa kuin korkean rytmisyyden
tyypille, joka ei yksinkertaisesti pysty olemaan ellei kaikki ole
siellä missä kuuluukin.
Kaikki uusi ahdistaa minua, niin kuin tietokoneenkin hankkimista
lykkään sen vuoksi, että pelkään mitä kaikkea kauheutta se tuo
elämääni. Tämäkin kone on kauhea, mutta se on tuttu, joten sen
oikkuilut eivät suista minua kaaokseen. Minua painostetaan nyt erittäin
voimakkaasti lopettamaan koneasian vatvominen ja hankkimaan se hemmetin
uusi kone. Minäkin haluan sen koneen ja sittenkin, voi miten
vastahakoinen olenkaan menemään kauppaan, kohtaamaan myyjää jne. Mutta
siis suosittelen Keltikangas-Järvisen kirjaa jokaiselle, jolla on
taipumus tonkia psyykeään ja joka vanhojen, käytössä kuluneiden
terapiamallien rinnalle kaipaa uutta tuoretta näkökulmaa asioihin.
torstai, 12. heinäkuu 2007