Privaattidosentti ehti jo ansiokkaasti arvioida Tarun kirjaa Meren vaahto ja reflektoida omaa lukukokemustaan. Hän totesi kirjan olleen yllätys, koska se ei sisältänytkään sellaista ruusunpunaisuutta ja äitelyyttä kuin hän olisi viihderomaanilta odottanut. Luulen, että monet muutkin kotimaiset viihderomaanit olisivat tuottaneet hänelle ja monille muillekin mielikuviensa sitomille samansuuntaisia yllätyksiä.  Sattumoisin tiedän, että monen viihdefriikin mielestä kotimainen romantiikka onkin aivan liian arkisen ja realistisen oloista tarjotakseen riittäviä elämyksiä, täällähän satsataan yleensä ihmisen kokoiseen romantiikkaan ja sankarittarien haaveet ovat mitä tukevimmin tästä maailmasta, mikä minusta on hyvä asia.

Minäkin luin Meren vaahdon ja minulle kirja ei ollut yllätys. Silloin kun aloittelin omaa uraani, lueskelin kollegojen kirjoja aika systemaattisesti selvittääkseni mitä kenenkin päässä pyörii ja silloin myös Tarun nuortenkirjat tulivat tutuksi, ainakin ne jotka oli kirjoitettu Mäkisenä. Minulle tuli Meren vaahtoa lukiessa sellainen olo, että kirja sopii mainiosti sarjaan. Voisi ehkä vääntää enemmänkin siitä, että onko tämä nuortenkirja vai romanttista viihdettä. Minä ehkä voisin sanoa, että tämä on nuortenkirja. Luokitteluilla ei tietenkään ole muuten merkitystä, mutta kun kirjastoissa pähkäillään että kummalle puolelle tämä kirja kannattaisi laittaa, että se löytäisi lukijansa, niin minusta tämä kannattaisi kyllä laittaa nuortenkin puolelle, aikuisia unohtamatta.

Mitä kirjan tyyliin tulee, niin minusta tässä nuortenkirjarealismi kohtaa kiinnostavasti Virpi Hämeen-Anttilan. Hämeen-Anttilahan on minun käsittääkseni tullut suosituksi sen vuoksi, että hän on osannut kääriä hömppäjuonet akateemiseen pakettiin ja tarjoilla rakkaustarinat höystettyinä oppineilla puheenvuoroilla, jotka minä olen kokenut hiukan uuvuttavina, varsinkin kun ne eivät minun mielestäni ole tarpeeksi huolellisesti kätkeneet ihmiskuvauksen stereotypioita, (myönnetään, puhun lähinnä Suden vuodesta). Taru tarjoilee kirjassaan pieniä tietoiskuja liittyen Kyproksen historiaan ja mytologiaan, mutta reipas nuorisokuvaus pelastaa hänet uppoamasta liian syvälle lähdeviitteisiin ja tarina säilyy rullaavana ja pitää otteessa.

Minä kuulun siihen lukijakuntaan, joka haluan hömppäni joukossa saada pienen annoksen sivistystä ja runoutta. Tarun kirja huolehtii sivistyksestä juuri sopivasti, runoutta olisin kaivannut lisää. Kieli on taloudellista, tarkoituksenmukaista, kaikin tavoin moitteetonta, minä romantikko vain kaipaan jotain ihme hehkutusta silloin tällöin, olen niin korni. Olen silti vakuuttunut, että kirja on tällaisena hyvä, runoilu olisi horjuttanut tasapainoa.

Haluan vielä asiaankuulumattomasti huomauttaa, että olen kirjoittanut laskemattoman määrän novelleja Kolmiokirjalle, ja yllättävän moni niistä on sijoittunut Kyprokselle, kuten Tarun romaani. Meren vaahdon vanha kirkko ja plataani on useampaankin kertaan ollut tarinoitteni keskiössä ja olen miettinyt niissä jaetun Nikosian historiallisia taustoja ja turkkilaisten ja kreikkalaisten kähinöitä. Mutta omat tietoni ovat olleet huomattavan vähäisiä, joten tästä sain mukavasti täydennystä, jotta kiitosta vaan Taru kirjastasi!