Vanhojen valokuvien kohdalla tuntuu kummallisimmalta tajuta, että nuo hetket ovat joskus todella olleet. On ollut eräs päivä keväällä, toukokuun alussa ehkä. Isoäidin omenapuun varjo lankeaa kivijalkaan ja siitä näkee, ettei puu ole vielä täydessä lehdessä. Päivä on lämmin, mutta valo kylmää ja korkeaa, se selvästikään ei ole syksyn kultaista valoa, jota eräs ystäväni niin suuresti rakastaa. Valosta ja lehdettömästä puusta tiedän että on kevät, ei syksy. Minä katson kotini suuntaan, vanha kivitalomme ei mahdu kuvaan, kuvaan ei mahdu myöskään isäni, veljeni, isoäitini, eikä serkkuni perhe, joiden kaikkien oletan olevan pihassa. Tiedän että setäni on ottanut kuvan. Kuvassa näkyvä takaraivo kuuluu serkulleni. Mietin, että juuri tämän vuoksiko minä rakastan keväitä. Rakastan, koska joskus on ollut tämä kevät, kun olen ollut äitini sylissä, hänen kätensä ovat kiertyneet huolettomasti polvieni ympäri ja hän hymyilee iloisesti, rennosti. Minä olisin valmis juoksemaan jonnekin, minulla on valkoiset sukkahousut ja kirkkaanpunaiset nahkasaapikkaat. On varmaankin sunnuntai. Enää sunnuntait eivät ole tällaisia.
