Hannu Raittila ja Juhani Syrjä ovat kirjoittaneet kirjan Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta.  "Ikuisuus on sitä varten, että keskeneräinen lapsekas ihminen saa toisen tilaisuuden. Kypsä aikuinen ei tarvitse ikuisuutta, sillä ei ole hänelle käyttöä", Syrjä sanoo aiheesta Helsingin sanomien eilen julkaisemassa artikkelissa. Raittila on samaa mieltä. Kumpikaan heistä ei usko kuolemanjälkeiseen elämään.

Minun pitää ilmeisesti ymmärtää tämä asia niin, että he ovat kypsiä ihmisiä, koska eivät kaipaa ikuista elämää. Syrjä suhtautuu uskontoihin kielteisesti, mutta toteaa, että jos lapsen äiti on kuollut, on lupa keksiä lapselle mitä tahansa pehmikkeitä. "Itse en mene lapselle valehtelemaan." 

En itse tiedä mitä pitäisi ajatella kuolemanjälkeisestä elämästä. En ole varma uskonko minä siihen, vai enkö usko ja jos uskon, mistä siinä olisi siinä tapauksessa kysymys. Ehkä uskon, että kaikki palaamme aikanaan Suuren Toorumin syliin, niin ihmiset kuin eläimetkin. Siitä olen aivan varma, etten ole kypsä ihminen, eikä minusta sellaista ennen kuolemaani tulekaan. Tarvitsen kaikenlaista lohdutusta elämääni ja haen sitä sieltä mistä koen sitä löytäväni. Olen iloinen, jos jokin löytö lohduttaa ja antaa elämäni ohikiitäville hetkille edes aavistuksen niiden merkityksestä.  

Luettuani Hesarin jutun minulle jäi hapan haju sieraimiin pyörimään.  Tajusin, etten omalla kohdalla pidä kypsyyttä tavoittelemisen arvoisena asiana, ainakaan jos se ilmenee sellaisena eetoksena kuin tuossa jutussa. Olen mieluummin onnellinen, kuin kypsä. Olen mieluummin iloinen kuin varma siitä, että olen oikeassa.